Paavo Nurmen sukulainen Petsamosta, Orson Wellesin aviottoman lapsen äiti, James Deanin kuolinkaahauksen katalysaattori, maailman huonoimman elokuvan naistähti Bela Lugosin vampyyrivaimona, Elviksen luottoystävä…

Suomalaissukuisen Maila Nurmen elämä oli niin täynnä outoutta, että toden ja valheen erottaminen on siinä ollut aina vaikeaa. Paavo Nurmelle hän ei taatusti ollut sukua eikä melko varmasti noitunut Jimmy Deania niin, että tämä olisi ajanut Porschensa rotkoon. Bela Lugosin kanssa hän tosiaan ”tähditti” Golden Turkey -palkittua Ed Woodin elokuvaa Plan 9 from Outer Space, mutta toisaalta Orson Wellesin isyydestä ei ole järin pitäviä todisteita. Elviksen Maila tapasi ainakin kerran Las Vegasissa.

Tosiseikat ovat pilanneet monta hyvää legendaa, joten Susanna Airaksinen ja Rosa-Maria Perä ovat surutta sekoittaneet faktaa ja fiktiota kirjoittaessaan Maila Nurmen elämästä kerrtovan näytelmään. Näyttämöllä se on yhdistelmä karnevalistista komediaa ja sammuneen kulttitähden tragediaa kaikilla mausteilla, myös ihan todenperäisen elämäkerrallisilla.

Vampira-esityksen alkupuolella lava-avaruus jää vielä täysimittaisesti hyödyntämättä, mikä on yllättävää siihen nähden, kuinka paljon tapahtumaa ensimmäiseen puolituntiseen on käsikirjoitettu. Mutta siksipä esitys onlon startissa vähän tukkoinen, kun yhteen syssyyn esitellään päähenkilö kahdessa aikakaudessa ja paikassa, käydään läpi hänen nuoruusvuotensa ennen Vampiraksi muuttumista, ja vielä marssitetaan lavalle koko joukko Maila Nurmen elämään vaikuttaneita henkilöitä omasta perheestä Hollywoodin a- b- ja ynnä muut -luokan staroihin. Tämä kaikki yritetään tehdä ikään kuin juoninäytelmän kontekstissa, joten kokokuva jää paikoin jäsentymättömäksi.

Ehkä runsautta selittää se, että esityksen käsikirjoittajilla on taustallaan aika erilaiset näytelmäkatalogit. Susanna Airaksinen on dramatsoinut ja ohjannut eri kaupunginteattereihin muun muassa Tommi Kinnusta, Rosa Liksomia ja Hella Wuolijokea kun taas Rosa-Maria Perä on työskennellyt dramaturgina erityisesti Leea Klemolan aisaparina (muun muassa produktioissa Jessikan pentu, Minä, askartelija ja Vaimoni, Casanova). Kun tältä pohjalta lyödään dramaturgiset hynttyyt yhteen, ei ihme että kämpässä on tavaraa.

JÄLKIPUOLISKOLLA, oikeastaan jo ensimmäisen puoliajan lopulla ahtauden tunne helpottaa niin tekstillisesti kuin näyttämöllisesti. Esitys silmin nähden vapautuu, kun meno alkaa käydä absurdimmaksi, tai suoremmin sanoen hullummaksi. Kyllähän siinä isokin lava alkaa käydä jo miltei liian pieneksi, kun Maila ja Elvis jahtaavat jälkimmäisen kadottamaa pelvistä!

Myös tyylillinen jako polarisoituu esityksen edetessä, mikä tässä tapauksessa on vain hyväksi. Hollywoodin kulttilemmikkinä joskus palvotun Mailan vanhuus kuluu yksinäisyydessä ja köyhyydessä, mikä kuvataan kaunistelemattomana tragediana. Toisaalta kun Mailan kultavuosien ystäväpiiri – Dean, Brando, Elvis ja Marilynkin – muuttuvat muistojen kultauksesta vanhan Mailan kuvitelmissa nänen itsensä lailla syrjään sysätyiksi hahmoiksi, esitys saavuttaa komediallisen huipentumansa. Brandon nihilistinen itseriittoisuus, Marilynin riikkapurramainen ylimielisyys ja kulttuurikritiikki tai Elviksen säälittävä ikuisen rokkinuoruuden haikailu nähdään näyttämöllä pirullisen terävinä, villeimmillään jopa slapstickin perinnölle kumartavina kohtauksina.

Vanhan Mailan itseironiakin asettuu loppukiihdyttelyssä ihan kohdilleen. Marliynin vinkuessa oma kohtaloaan Maila muistelee Vampira-aikaansa, ja sanoo jotenkin näiin, ettei haluaisi sen tähden enää kuoltuaan pyöriä arkussaan, koska hänen lantionsa rakenne ei siihen sovi – ”kokeiltu on”, hän lisää viitateen horror-showhunsa. Tappavan hauskaa, ja samaa sävyä kuin näytelmän alaotsikko.

Vilma Melasniemi on ylpeä vanha Maila.

NÄEMME SIIS Vampira/Maila Nurmen näyttämöllä kahtena. Vilma Melasniemi, 51, näyttelee taaksepäin kelailevassa roolissaan vanhaa, yli kasikymppistä Mailaa vietävän skarpisti. Fyysisesti jo hauraassa ja itsensä huolehtimisesta vähät välittävässä hahmossa ei ole ylenpalttista katkeruutta, höperehtimisiä tai muita vanhuskliseitä vaan viiltävää sarkastisuutta ja ylpeyttä siitä, mitä on tullut tehtyä. Näin siitäkin huolimatta että Mailalle jää Hollywoodin tuottajaportaan kusettamana luu kouraan, melko kirjaimellisesti. Melasniemen Mailassa on sitä samaa uppoavan laivan arvokkuutta kuin esimerkiksi Billy Wilderin Auringonlaskun kadun Norma Desmondiia unohtumattomasti näytelleessä Gloria Swansonissa.

Alina Tomnikov nähdään nuorena Mailana ja sinä varsinaisena lyhyen kukoistuskauden Vampira-Mailana. Näimä jaksot eivät ole tekstllisesti yhtä eheitä ja teräviksi kirjoitettuja kuin vanhus-Mailan kohtaukset, vaan hahmo on näyttämöllä läsnä enemmän kehollisena, mikä tällaisen ikonin kyseessä ollen on toki paikallaan. Tomnikov, maskeeraaja Leila Mäkynen ja pukusuunnittelija Joona Huotari ovatkin luoneet varsinsisen näköisveistoksen, jonka liikekieltä on helppo ymmärtää pelkällä katseella.

Vanhan ja nuoremman Mailan limittyessä hyvinkin fyysisesti yhteisiin kohtauksiin, esitys huokuu erityistä tiheyttä.

Tommi Eronen, Isla Mustanoja ja Juho Uusitalo tekevät liudan eri tyyppejä, joista useat ovat koomisia, kuten Erosen mainio Elvis. Toisaalta sama mies esittää Mairen vanhuuden päivien ainoaa uskollista ystävää Jackia, ja niissä kohtaamisissa kadonneen glamourin tragiikka on koskettavimmillaan.

Susanna Airaksisen esikoisohjaus Komissa on eri teatterikeinoja tyylillä hyödyntävää tragikomediaa, joka antaa luvan nauraa tai kyynelehtiä milloin ketäkin huittaa. Esimerkiksi Ed Woodin päätöntä elokuvatouhuilua seuratessa ei tiedä, kumpaa tekisi. Minun kävi hekotteluni lomassa joka tapauksessa takautuvasti sääliksi Maila Nurmea, että hän tuli silloin 1950-luvun loppupuolen laskukaudellaan lupautuneeksi mukaan moiseen sekasotkuun. Näytelmän Maila ei itseään tässäkään asiassa sääli, ihmettelee korkeintaan.