Kinnusen debyytistä sovitettuja näyttämöversiointeja on sittemmin nähty ammattiteattereissa puolenkymmentä eri puolella maata Rovaniemeltä Kotkaan, ei kuitenkaan Helsingissä.

Etupäässä Turun suunnalla ja muun muassa Kolmas tila -monitaidekollektiivin jäsenenä työskennellyt Airaksinen esittäytyi helsinkiläisyleisälle neljä vuotta sitten ohjattuaan kaupunginteatterin pienelle näyttämölle oman dramatsointinsa Rosa Liksomin romaanista Everstinna. Lappilaisirjailija Annikki Kariniemen hurjasta elämästä kertonut monologi on omassa katselurankingissani kaikkien aikojen parhaita lajiissaan – tai ehkä monologia osuvampi luokitus olisi monodraama

EI KERTONUT KATUVANSA on sekä vaellusromaani, ihmissuhderomaani että vähän sotaromaani. Se on myös häpeäromaani kertoessaan Lapin sodassa Norjaan saksalaisten mukana paenneiden suomalaisnaisten kohtaloista.

Saksan antauduttua keväällä 1945 työn tai ihastuksen/rakkauden tähden Wehrmachtin sotilaiden matkaan lähteneet naiset joutuivat Narvikissa vankileirille. Pitkästä natsimiehitysajasta katkeroituneet norjalaiset eivät kohdelleet heitä mitenkään suopeasti, ja sama nyreksintä, suoranainen halveksunta oli odotettavissa Suomessakin, jossa vallitsivat ihan uudet suhdanteet: Saksa oli jätetty, Neuvostoliitto oli uusi kihlattu.

Tarinassa viisi vankileiriltä vapautuvaa naista lähtee vähine, kapsäkkiin mahtuvine omaisuuksineen taittamaan jalan katkeraa matkaa takaisin kotikonnuilleen. Muuta mahdollisuutta ei ole. Saksalaiset ovat perääntyessään tuhonneet paitsi Lapin taajamat, myös koko pohjoisen liikenneinfran. Useamman sadan kilometerin taival käsivarren Lapin kautta Rovaniemelle on armoton siksikin, että teiden miinoitus on vielä osin purkamatta ja Lapin virtojen sillat on tuhottu.

KINNUSEN RAVISTELEVA kertomus ei ole helppo pala näyttämöllistettäväksi

Romaanin dialogi on varsin niukkaa, mikä on ymmärrettävää, sillä eihän siinä puhe paljon pulppua eivätkä kielikukkaset rehota, kun viisi naista tarpoo läpi sodan runteleman maiseman, virsta virstan perään, uupumuksen koko ajan kumuloituessa.

Prologimaista Norja-jaksoa, johon kuuluu muassa naisten hiusten nöyryyttävä kynintä, seuraa vaellusstartti, jolloin esitys hyytyy aika lailla tarpomiseksi, niin fyysisesti kuin yleiseltä ilmaisultaan. Näyttämökerronta alkaa kuitenkin saada enemmän lihaa rankansa ympärille viiden vaeltajan persoonallisuuksien tullessa näkyviin. Heidän keskinäisiin suhteisiinsa tulee särmää, kun kaikki ei ole vain yhtä ja samaa alistunutta kurjistelua.

Heidi Heralan esittämässä Irenessä on luontaista johtaja-ainesta, jonka näyttelijä kaivaa hahmosta esiin paisuttelematta, pitkän näyttämökokemuksen antamalla karismalla. Ursula Salon säpäkästi näyttelemä Veera on temperamenttinen tahtonainen, mutta ei henkinen auktoriteetti.

Ilmeisesti lääkintälottana Wehrmachtin avuksi lähtenyt Aili (Aino Seppo) on luontaista hoivaajatyyppiä, joka asettaa muiden hyvinvoinnin itsensä edelle. Esiintyjälahjoillaan saksalaisia viihdyttänyt ja kielitaitoisena myös tulkkina toiminut Siiri (Seidi Haarla) pätee päättäväisyydellään. Joukon nuorin ja viimeisenä porukkaan liittyvä Katri (Lumi Aunio) taas on kaikkea muuta: arka, vähän kaikessa kokematon, melkein lapsi vielä. Hänen myöhempi kohtalonsa jää askarruttamaan eniten, sillä hänellä on ylimääräisenään matkakantamuksenaan kohdussaan kasvava, saksalaissotilaan siittämä pienokainen.

Kaikilla viidellä on menneisyytensä – kenellä perheellinen, kenellä lestadiolaiskodin ahtaan ilmapiirin leimaama, yhdellä “kylälutkan” maineella raskautettu. Airaksisen kerroksellinen ohjaus tuo nämä romaanissa ikään kuin sisäkertomuksina etenevät taustat näkyviin selkeinä, notkeasti vaellustarinaan solahtavina siivuina.

Mitä lähemmäs kotimaan tuttuja tienoita tullaan, sitä painavampina alkavat nuo monessa tapauksessa äkkinäisesestä mielijohteesta jätetyt menneisyyden asiat henkilöitä painaa. Kohdattavaksi tuleva häpeän taakka enemmän masentaa kuin pelottaa heitä.

Kukin tekee omanlaisensa ratkaisut, yksi on jo jäänyt taipaleelle kun ei jaksanut huonojalkaisena perille asti. Romaanin ja näytelmän nimi konkretisoituu yhdestä matkalaisesta annetusta huoltopoliisin lausunnosta: “Kuulustelussa valvonnanalainen ei kertonut katuvansa valitsemaansa elämisen muotoa.” “Saksanhuoran” kaininmerkki jää näin pysyväksi.

LAVASTAJA VILMA MATTILAN urakka on noista edellä mainituista maisemallisista lähtökohdista ollut haastava. Poltettu rospuuttoajan Lappi tarjoaa aika karut, mustanharmaat eväät skenografialle, mutta Mattilan luomat, aaltoilevina tasoina pyörönäyttämöllä toistuvat näkymät synnyttävät vaikuttavan kokonaiskuvan puuttomista paljakoista, asumattomista erämaista ja tuhotuista kylistä.

Kaupunginteatterin lavea suuri näyttämö on omiaan tällaisen avaruuden kuvaamiselle, ja se tekee perustelluksi näyttämövalinnan tälle esitykselle, joka roolihenkilömäärältään ja toiminnalliselta mittakaavaltaan sopisi pienemmällekin stagelle.

Eva & The Desert Stars: Vesa Anttila, Sami Koskela ja Eeva Koivusalo

Kiinnostava ratkaisu suurta tilaa täyttämään on esityksen musiikki, jota livebändi soittaa pyörönäyttämön aika lailla keskiössä. Eva & Desert Starsiksi vinkeästi (kapellimestarinsa Eeva Koivusalon mukaan) nimetty trio soittaa paitsi saksalaista marssia ja suomalaista ajan iskelmää myös anakronistisesti rautalankaa ja amerikansurfia, mikä tuottaa esityksen kokonaiskuvaan oman keventävän kerroksensa. Äänimaisema muuttuu ikään kuin osaksi lavastusta.

LÄHTÖKOHTAISESTA hidastempoisuudestaan johtuen Ei kertonut katuvansa vaatii varsinkin alkupuolellaan katsojalta kärsivällisyyttä, mutta se palkitaan. Kun vajaan kolmen tunnin katselun jälkeen kokoaa mielessään näkemäänsä yhteen, syntyy koskettava ja raastavakin, mutta ennen kaikkea kirkas kuva ihmisluonnon raadollisuudesta.

Siinä näkyy myös yksilöllinen luonteen lujuus, jolla voitetaan tielle kasatut esteet. Häpeäkin.