Esityksen ovat käsikirjoittaneet Ria Kataja, Pihla Penttinen ja Hanna Vahtikari. Kataja on myös ohjannut esityksen., Penttinen ja Vahtikari taas nähdään näyttämöllä.

Esitys sijoittuu 1980- ja 1990-luvuille ja hahmottelee maailmaa, jossa sen ajan tyttöjen sukupolvi kasvoi.

Ihan pienet luut jakaantuu kahteen puoliaikaan ja neljääntoista kohtaukseen. Ensimmäisen puoliajan kohtaukset asettuvat seuraamaan toisiaan perinteisempään juoneen. Toinen puoliaika käsittelee tyttöyttä fragmentaarisemmin eri teemojen kautta.

Tyttöjen hassu ja usein täysin hölmö dialogi imee katsojaa lapsuuteen ja myös omiin muistoihin. Tuollaistahan se juuri oli! Räät poskella pilapuhelujen soittamista naapureille. Kaksikon maalailemat uimahalliin sijoittuvat, älyttömät alapäätarinat saavat sekä esiintyjät että katsojat haukkomaan henkeä, naurusta ei tahdo tulla loppua.

Riitta Röpelisen yksityiskohdista rikas pukusuunnittelu istuttaa tytöt osaltaan tukevasti aikaansa: on kasariväreissä hehkuvia tuulipukuja ja pipoja, nostalgisia lappuhaalareita sekä aina trendikkäitä kolmiraitaisia verkkareita. Annukka Pykäläisen lavastus luottaa kuvaheijastuksiin, jotka projisoidaan tilaa jakaviin verhoihin.

Ajankuva on välistä todella väkevä. Työryhmän kanssa samaa ikäpolvea edustaville kokemus on varmasti vielä vahvempi.

NÄYTTELIJÄKAKSIKKO Penttinen ja Vahtikari ovat pääosissa lyömättömät. Heillä todella näyttää olevan hauskaa lavalla. Parivaljakon into on tarttuvaa ja synergia liimaa koko esitystä yhteen. Rouhealla, intensiivisen fyysisellä näyttelijäntyöllä syntyy tyttöhahmojen lisäksi myös monet aikuiset roolihenkilöt. Varsinkin Penttinen pääsee loikkimaan eri sketsimäisten hahmojen välillä.

Ihan pienet luut ei ole kuitenkaan pelkkä karuselli. Huoneesta avautuu näkymiä myös synkempiin teemoihin. Kohtaus, jossa naapurin mies käy jekutteleviin tyttöihin käsiksi, on hätkähdyttävänkin väkivaltainen. Jurkan intiimissä tilassa näyttäytyy myös esimerkiksi 1990-luvun lama, alkoholismi ja seksuaalinen ahdistelu. Tyttöjen huoneetkin voivat olla erilaisia. Toisella se on tilava ja siisti, turvassa korkealla kerrostalossa, toisella homeisissa kellaritiloissa maan alla.

Esitys saa myös miettimään minkälainen tämänhetkinen yhteiskuntamme on tytöille. Minkälainen maailma ympäröi tyttöjä nyt? Siinä onkin pohdittavaa, varsinkin kun katsoo tuoreita, synkkiä väkivaltatilastoja.

Loppua kohden sirpaleisemmaksi muuttuva Ihan pienet luut tuntuu kadottavan hieman intensiteettiään, mutta esityksen särmissäkin on välittömyyttä. Yksinkertaisin keinoin rakentuvat kohtaukset eivät kumpua tiettävästi omakohtaisuudesta, mutta kokonaisuudessa on henkilökohtaisuuden tuntua. Esityksen ja työryhmän katse tyttöihin on täynnä lämpöä ja hellyyttä.