Teatteri & Tanssi

Teatteriarvio: Turun Seitsemän veljestä on raikas, mutta kunnioittava tuuletus kansallisromaanille

Otto-Ville Väätäinen
Näin tyylikkäinä veljekset valmistautuvat metsästysretkelle, joka päättyy Hiidenkiwi-nimisessä kapakassa vedettyyn ryyppyputkeen ja Viertolan härkien joukkolahtaukseen.
Otto-Ville Väätäinen
Näin tyylikkäinä veljekset valmistautuvat metsästysretkelle, joka päättyy Hiidenkiwi-nimisessä kapakassa vedettyyn ryyppyputkeen ja Viertolan härkien joukkolahtaukseen.
Otto-Ville Väätäinen
Näin tyylikkäinä veljekset valmistautuvat metsästysretkelle, joka päättyy Hiidenkiwi-nimisessä kapakassa vedettyyn ryyppyputkeen ja Viertolan härkien joukkolahtaukseen.

Alussa on sana, Kiven sana sellaisena kuin hän sen itse kirjoitti: ”Jukolan talo, eteläisessä Hämeessä, seisoo erään mäen pohjaisella rinteellä…” Habitukseltaan Kalle Holmbergin mieleen tuova näyttelijä Petri Rajala lausuu ”Seitsemän veljeksen” alun, jonka jälkeen veljet nähdään kaltevaksi lavastetulla näyttämöllä valmistautumassa kurrapeliin, aika lailla samanoloisina, kuin Holmbergin legendaarisessa ohjauksessa 45 vuotta aiemmin. Seuraavassa kohtauksessa veljekset säntäävät etunäyttämölle ja aloittavat pitkän, hikisen painin. Ei repliikkejä, pelkkää ähellystä ja murahtelua. Täyttä Turkkaa.

Esko Salmisen esittämältä 45 vuodentakaisen  Juhanilta lainattuun kotsaan sonnustautunut Joonas Saartamo, Juhani hänkin, kurkistaa irrallisten ikkunapokien läpi. Sitten näyttämälle liukuu liikkuva taso, jonne viskataan niin ikkunaraami kuin Jussin lakkikin: se menneistä.

Näyttämön takaosasta vyöryy katsomon eteen Jukolan pirtin interiööri vm 2017. Dialogi menneiden esitysten kanssa on hoideltu, nyt on uuden sukupolven aika näyttää kyntensä.

Näyttämöhistoriamme järjestyksessään 141. Seitsemän veljestä on näin pohjustettu ja valmiina nousemaan omille siivilleen.

Kaikki menee kamalasti rempallaan

Lauri Maijalan ohjaus Kivi-klassikosta  on varmasti yksi paineistetuimmista ja ennakko-odotuksilla ladatuimmista produktioista suomalaisessa teatterissa tällä vuosituhannella. Kalle Holmbergin Turun kaupunginteatteritnvuonna 1972  tekemä ohjaus  on niin legendaarinen, että sen pitkä varjo on ulottunut näihin päiviin asti. Ei kuitenkaan pimentämässä, vaan kirkastamassa kuvaa teoksesta, jonka liian varhainen pakkoluettaminen koulussa ehti tappaa monen ihmistaimen kiinnostuksen kansallisromaaniamme kohtaan. Minunkin. Kunnes keväällä 1975 pääsin näkemään Turussa Holmbergin ohjauksen. 15-vuotiaana silmiini avautui ihan uusi näkymä Jukolasta ja sen ”jalosta sonnikarjasta”. Holmbergin ohjaus on kiistatta vaikuttanut myöhempiin ammatinvalinnallisiin ratkaisuihini.

TEATTERI

Turun kaupunginteatteri

Aleksis Kivi: Seitsemän veljestä

Sovitus ja ohjaus Lauri Maijala – Lavastus Janne Vasama – Puvut Tuomas Lampinen – Valot Jarmo Esko – Ääni  Iiro Laakso  –  Naamiointi Heli Lindholm – Rooleissa Joonas Saartamo, Olli Rahkonen, Pyry Äikää, Markus Järvenpää, Joel Mäkinen, Joonas Saari, Paavo Kinnunen, Ulla Koivuranta, Petri Rajala

Maijala heittää painolastit heti ohjauksensa alkumetreillä noilla leikkisillä viittauksilla aiempiin kuuluisiin tulkintoihin. Hänen Jukolansa avautuu tähän hetkeen olematta kuitenkaan nykypäivään tuotu modernisoitu versio. Nämä veljekset eivät asu 2010-luvun Kumpulassa liki Toukolan kaupunginosaa kuten Riina Katajavuoren parin vuoden takaisessa mainiossa romaanissa ”Wenla Männistö”, vaan ihan alkukodissaan. Aleksis Kiven luoma kielelleinen perusta määrittää veljesten ajan ja ympäristön enemmän kuin se, mitä heillä on päällään tai miten heidän kotinsa on sisustettu.

Kamalaltahan se koti näyttää. Elämänpiirinsä odotuksista piittaamattomat orvot veljekset ovat äitinsä kuoleman jälkeen antaneet mennä kun on alamäki taas ja jälki on sen mukaista. Ihmissuhteet ovat rempallaan niin kuin kotikin, koulut on käymättä, konflktin haku koko ajan päällä, vihapuhettakin suolletaan. Pudokkaita joka jätkä.

Maijala ei jää sovituksensa alkupuoliskolla märehtimään Kiven romaanin keskeisiin kohtauksiin. Kosintaretki Venlan tykö, tappelu toukolaisten kanssa sekä lukkarin koulu Sonnimäelle pakenemisineen hoituvat rapsakasta. Oikeastaan vasta Impivaaralla pysähdytään. Ja pysähdytäänkin sitten hillittömällä asenteella. Maijala heittää peliin vielä yhden ”kommenttiraidan”  tämän tulkintansa suhteesta aiempaan esitystraditioon. Impivaaraan joulupöytäkohtaukseen hän marssittaa olkitukkaiset ja rohdinpaitaiset veljekset, jotka replikoivat niin kohotetusti, ettei moiseen ole ylletty kenties sitten Suomalaisen Teatterin kantaesityksen vuonna 1898. Sekaan heitetään vähän huurrettua postikorttikuvastoa ja da Vincin  ”Pyhä ehtoollinen” -maalauksen henkilöasetelmaa. Niin harrasta, niin ylevää, että palkeet ovat naurusta revetä.

Ja sitten se pirtti palaa, ja paetaan susien jahtaamana pakkasyössä takaisin Jukolaan. Susien, jotka ovat niin kaameita, että taas naurattaa.

Hiidenkiwi-baarista saapasnahkatornin tripille

Väliajan jälkeen esityksen rytmi muuttuu. Noin tuntiin ja varttiin vedetään  käytännössä vain kaksi kohtausta liitännäisineen. Ensin lähdetään metsästysretkelle Kourusuolle ja päädytään lopulta Hiidenkivelle härkien piirittämäksi. Se jälkeen lähetetään Eero ja Simeoni kaupunkireissulle, kuullaan Simeonin harhainen selvitys Saatanan kohtaamisesta ja  saapasnahkatornista, ja tehdään tehdään tilit selviksi Tammiston kartanolla. Finaalissa opitaan lukemaan, ja kuinka kauniisti: saatuaan ensin aakkoset haltuunsa Juhani, joukon kovapäisin, alkaa sana sanalta sujuvammin lukea Kiven romaanin ylvästä loppukappaletta.

Toinen puolisko ei ole niin suoraviivainen kuin tiivistetysti kuvattuna voi kuulostaa. Hiidenkivi on ravintola tupla w:llä. Veljekset dokaavat siellä itsensä ilta illalta tolkuttomampaan kuntoon. Romaanin Hiidenkivi-kohtauksessa hörpityt setitsemän korttelia viinaa tuntuvat nyt aperitiiveilta. Viimeisenä pystyssä on Lauri, joka pääsee vetäisemään hurjan vuorisaarnansa koko komeudessaan. Kohtaus on pitkä mutta intensiivinen. Se päättyy tietysti härkien lahtaukseen, joka on nopea mutta verinen operaatio.

Toinen pitkä monologi melkein heti perään, se Simeonin paha trippi Luciferuksen kanssa,  on ohjaajalta mielestäni virhearvio. Ne ovat molemmat toki komeaa tekstiä, ja Jonas Saari (Lauri) sekä Markus Järvenpää (Simeoni) heittäytyvät sisään vimmaiseen puheeseensa ihan täysillä… mutta silti esitys vähän hyytyy. Joku pidempi silta kuin se lyhyt mutta raju kohtaus, jossa Simeoni ja Eero pumppaavat rojua suoneen ja jälkimmäinen on vetää viellä överit, olisi ehkä ollut paikallaan.

Niin Hiidenkiwi-baarin ryyppäjäiset kuin kahden veljen huumesekoilut ovat toimivia päivityksiä kertomaan tässä ajassa, kuinka rajalla veljekset alkoivat tarinan  tuossa vaiheessa olla. Siitä rajasta ollaan astumassa jo yli, kun Juhani hurjimpaan action-elokuvatyyliin pieksää Tammiston kartanolla miehen: ”Onko miestappoa tapahtunut”, kysyy Juhani näyttämöllä. Romaanissa nimismies vastaa, että ”kiitä onneas, ettei niin ole laita”, mutta näytelmässä tätä repliikkiä ei kuulla. Pieksämisen intensiteetin perusteella voisi kuvitella, että niin on todella tapahtunut.

Esitys ei tee itsestään monumenttia

Maijalan tulkinta on riuska ja raikas, hyvin hänen ohjaajakuvaansa istuva. Esimerkiksi musiikkidramaturgialtaan se on aivan ensiluokkainen. Maijala on  musikaalisena miehenä puhaltanut uutta henkeä romaanin lauluihin, niin kuin teki  Kaj Chydenius 45 vuotta sitten. Chydeniuksen laulustudiossa harjaantunut  Maijala tekee vielä suuremman irtioton traditiosta. Nyt esimerkiksi metsästysretkelle lähdetään neo-soulin tahdissa tummissa puvuissa chillaillen, Petri Rajala vetää ”Seitsemän miehen voima” -pilkkalaulun nurmiomaisena folk-bluesina ja Joel Mäkinen Timon oravalaulun pianon ääressä  tyylikkänä yökerhotulkintana.

Joitakin alleviivattuja puumerkkejä olisi voinut jättää tarinan viennistä poiskin: Juhani komentelemassa nuorempiaa tennistuomarin korkeassa tuolissa, tshekkianimaation rakastettu myyrä tepastelemassa näyttämöllä Laurin ”voimaeläimenä”, olutpullon etiketistä tuttu karhu Viertolassa riehumassa… Mutta eivät nämä kehnommatkaan irtovitsit saa eheää kokonaisuutta edes säröilemään.

Turun Seitsemän veljestä pöllyttää sopivasti tomuja, mutta ei tee itsestään monumenttia. Kun kautta linjan loistavaan iskuun valmennettu Maijalan jengi ei antanut ennakkopaineiden työtään häiritä, älkäämme lastatko sitä jälkipaineillakaan. Se nyt vaan on niin, että tätä tulkintaa tuskin tullaan muistelemaan enää 45 vuoden kuluttua. Ajat ovat nyt toiset, pitkien varjojen aika on ohi. Teattereiden ohjelmistokierto on tätä nykyä niin kiivastahtinen, ettei Turussakaan  ole mahdollista pitää tätä hienoa tulkintaa kaupunginteatterin ohjelmakalenterissa neljää vuotta kuten edeltäjäänsä.

Mutta katsokaa se nyt, toukokuuhun asti on näillä näkymin vielä aikaa. Jäljellä on 54 esitystä, joista tätä kirjoitetteassa vasta kymmenkunta on tyystin loppunmyyty. Menkää nyt, jotta 45 vuoden kuluttua ei tarvitse haikailla, että ”olisinpa nähnyt se Maijalan ohjauksen, josta isovanhemmat joskus aina höpisevät”.

 

 

 

Seuraa Meitä:
Lisää aiheesta:

Kommentit

Toimituksen valinta


Luetuimmat