Turva – Hymy

Teatteriarvio: Turun Seitsemän veljestä on raikas, mutta kunnioittava tuuletus kansallisromaanille

Kuva: Otto-Ville Väätäinen
Näin tyylikkäinä veljekset valmistautuvat metsästysretkelle, joka päättyy Hiidenkiwi-nimisessä kapakassa vedettyyn ryyppyputkeen ja Viertolan härkien joukkolahtaukseen.

Alussa on sana, Kiven sana sellaisena kuin hän sen itse kirjoitti: ”Jukolan talo, eteläisessä Hämeessä, seisoo erään mäen pohjaisella rinteellä…” Habitukseltaan Kalle Holmbergin mieleen tuova näyttelijä Petri Rajala lausuu ”Seitsemän veljeksen” alun, jonka jälkeen veljet nähdään kaltevaksi lavastetulla näyttämöllä valmistautumassa kurrapeliin, aika lailla samanoloisina, kuin Holmbergin legendaarisessa ohjauksessa 45 vuotta aiemmin. Seuraavassa kohtauksessa veljekset säntäävät etunäyttämölle ja aloittavat pitkän, hikisen painin. Ei repliikkejä, pelkkää ähellystä ja murahtelua. Täyttä Turkkaa.

Esko Salmisen esittämältä 45 vuodentakaisen  Juhanilta lainattuun kotsaan sonnustautunut Joonas Saartamo, Juhani hänkin, kurkistaa irrallisten ikkunapokien läpi. Sitten näyttämälle liukuu liikkuva taso, jonne viskataan niin ikkunaraami kuin Jussin lakkikin: se menneistä.

Näyttämön takaosasta vyöryy katsomon eteen Jukolan pirtin interiööri vm 2017. Dialogi menneiden esitysten kanssa on hoideltu, nyt on uuden sukupolven aika näyttää kyntensä.

Näyttämöhistoriamme järjestyksessään 141. Seitsemän veljestä on näin pohjustettu ja valmiina nousemaan omille siivilleen.

Kaikki menee kamalasti rempallaan

Lauri Maijalan ohjaus Kivi-klassikosta  on varmasti yksi paineistetuimmista ja ennakko-odotuksilla ladatuimmista produktioista suomalaisessa teatterissa tällä vuosituhannella. Kalle Holmbergin Turun kaupunginteatteritnvuonna 1972  tekemä ohjaus  on niin legendaarinen, että sen pitkä varjo on ulottunut näihin päiviin asti. Ei kuitenkaan pimentämässä, vaan kirkastamassa kuvaa teoksesta, jonka liian varhainen pakkoluettaminen koulussa ehti tappaa monen ihmistaimen kiinnostuksen kansallisromaaniamme kohtaan. Minunkin. Kunnes keväällä 1975 pääsin näkemään Turussa Holmbergin ohjauksen. 15-vuotiaana silmiini avautui ihan uusi näkymä Jukolasta ja sen ”jalosta sonnikarjasta”. Holmbergin ohjaus on kiistatta vaikuttanut myöhempiin ammatinvalinnallisiin ratkaisuihini.

TEATTERI

Turun kaupunginteatteri

Aleksis Kivi: Seitsemän veljestä

Sovitus ja ohjaus Lauri Maijala – Lavastus Janne Vasama – Puvut Tuomas Lampinen – Valot Jarmo Esko – Ääni  Iiro Laakso  –  Naamiointi Heli Lindholm – Rooleissa Joonas Saartamo, Olli Rahkonen, Pyry Äikää, Markus Järvenpää, Joel Mäkinen, Joonas Saari, Paavo Kinnunen, Ulla Koivuranta, Petri Rajala

Maijala heittää painolastit heti ohjauksensa alkumetreillä noilla leikkisillä viittauksilla aiempiin kuuluisiin tulkintoihin. Hänen Jukolansa avautuu tähän hetkeen olematta kuitenkaan nykypäivään tuotu modernisoitu versio. Nämä veljekset eivät asu 2010-luvun Kumpulassa liki Toukolan kaupunginosaa kuten Riina Katajavuoren parin vuoden takaisessa mainiossa romaanissa ”Wenla Männistö”, vaan ihan alkukodissaan. Aleksis Kiven luoma kielelleinen perusta määrittää veljesten ajan ja ympäristön enemmän kuin se, mitä heillä on päällään tai miten heidän kotinsa on sisustettu.

Kamalaltahan se koti näyttää. Elämänpiirinsä odotuksista piittaamattomat orvot veljekset ovat äitinsä kuoleman jälkeen antaneet mennä kun on alamäki taas ja jälki on sen mukaista. Ihmissuhteet ovat rempallaan niin kuin kotikin, koulut on käymättä, konflktin haku koko ajan päällä, vihapuhettakin suolletaan. Pudokkaita joka jätkä.

Maijala ei jää sovituksensa alkupuoliskolla märehtimään Kiven romaanin keskeisiin kohtauksiin. Kosintaretki Venlan tykö, tappelu toukolaisten kanssa sekä lukkarin koulu Sonnimäelle pakenemisineen hoituvat rapsakasta. Oikeastaan vasta Impivaaralla pysähdytään. Ja pysähdytäänkin sitten hillittömällä asenteella. Maijala heittää peliin vielä yhden ”kommenttiraidan”  tämän tulkintansa suhteesta aiempaan esitystraditioon. Impivaaraan joulupöytäkohtaukseen hän marssittaa olkitukkaiset ja rohdinpaitaiset veljekset, jotka replikoivat niin kohotetusti, ettei moiseen ole ylletty kenties sitten Suomalaisen Teatterin kantaesityksen vuonna 1898. Sekaan heitetään vähän huurrettua postikorttikuvastoa ja da Vincin  ”Pyhä ehtoollinen” -maalauksen henkilöasetelmaa. Niin harrasta, niin ylevää, että palkeet ovat naurusta revetä.

Ja sitten se pirtti palaa, ja paetaan susien jahtaamana pakkasyössä takaisin Jukolaan. Susien, jotka ovat niin kaameita, että taas naurattaa.

Hiidenkiwi-baarista saapasnahkatornin tripille

Väliajan jälkeen esityksen rytmi muuttuu. Noin tuntiin ja varttiin vedetään  käytännössä vain kaksi kohtausta liitännäisineen. Ensin lähdetään metsästysretkelle Kourusuolle ja päädytään lopulta Hiidenkivelle härkien piirittämäksi. Se jälkeen lähetetään Eero ja Simeoni kaupunkireissulle, kuullaan Simeonin harhainen selvitys Saatanan kohtaamisesta ja  saapasnahkatornista, ja tehdään tehdään tilit selviksi Tammiston kartanolla. Finaalissa opitaan lukemaan, ja kuinka kauniisti: saatuaan ensin aakkoset haltuunsa Juhani, joukon kovapäisin, alkaa sana sanalta sujuvammin lukea Kiven romaanin ylvästä loppukappaletta.

Toinen puolisko ei ole niin suoraviivainen kuin tiivistetysti kuvattuna voi kuulostaa. Hiidenkivi on ravintola tupla w:llä. Veljekset dokaavat siellä itsensä ilta illalta tolkuttomampaan kuntoon. Romaanin Hiidenkivi-kohtauksessa hörpityt setitsemän korttelia viinaa tuntuvat nyt aperitiiveilta. Viimeisenä pystyssä on Lauri, joka pääsee vetäisemään hurjan vuorisaarnansa koko komeudessaan. Kohtaus on pitkä mutta intensiivinen. Se päättyy tietysti härkien lahtaukseen, joka on nopea mutta verinen operaatio.

Toinen pitkä monologi melkein heti perään, se Simeonin paha trippi Luciferuksen kanssa,  on ohjaajalta mielestäni virhearvio. Ne ovat molemmat toki komeaa tekstiä, ja Jonas Saari (Lauri) sekä Markus Järvenpää (Simeoni) heittäytyvät sisään vimmaiseen puheeseensa ihan täysillä… mutta silti esitys vähän hyytyy. Joku pidempi silta kuin se lyhyt mutta raju kohtaus, jossa Simeoni ja Eero pumppaavat rojua suoneen ja jälkimmäinen on vetää viellä överit, olisi ehkä ollut paikallaan.

Niin Hiidenkiwi-baarin ryyppäjäiset kuin kahden veljen huumesekoilut ovat toimivia päivityksiä kertomaan tässä ajassa, kuinka rajalla veljekset alkoivat tarinan  tuossa vaiheessa olla. Siitä rajasta ollaan astumassa jo yli, kun Juhani hurjimpaan action-elokuvatyyliin pieksää Tammiston kartanolla miehen: ”Onko miestappoa tapahtunut”, kysyy Juhani näyttämöllä. Romaanissa nimismies vastaa, että ”kiitä onneas, ettei niin ole laita”, mutta näytelmässä tätä repliikkiä ei kuulla. Pieksämisen intensiteetin perusteella voisi kuvitella, että niin on todella tapahtunut.

Esitys ei tee itsestään monumenttia

Maijalan tulkinta on riuska ja raikas, hyvin hänen ohjaajakuvaansa istuva. Esimerkiksi musiikkidramaturgialtaan se on aivan ensiluokkainen. Maijala on  musikaalisena miehenä puhaltanut uutta henkeä romaanin lauluihin, niin kuin teki  Kaj Chydenius 45 vuotta sitten. Chydeniuksen laulustudiossa harjaantunut  Maijala tekee vielä suuremman irtioton traditiosta. Nyt esimerkiksi metsästysretkelle lähdetään neo-soulin tahdissa tummissa puvuissa chillaillen, Petri Rajala vetää ”Seitsemän miehen voima” -pilkkalaulun nurmiomaisena folk-bluesina ja Joel Mäkinen Timon oravalaulun pianon ääressä  tyylikkänä yökerhotulkintana.

Joitakin alleviivattuja puumerkkejä olisi voinut jättää tarinan viennistä poiskin: Juhani komentelemassa nuorempiaa tennistuomarin korkeassa tuolissa, tshekkianimaation rakastettu myyrä tepastelemassa näyttämöllä Laurin ”voimaeläimenä”, olutpullon etiketistä tuttu karhu Viertolassa riehumassa… Mutta eivät nämä kehnommatkaan irtovitsit saa eheää kokonaisuutta edes säröilemään.

Turun Seitsemän veljestä pöllyttää sopivasti tomuja, mutta ei tee itsestään monumenttia. Kun kautta linjan loistavaan iskuun valmennettu Maijalan jengi ei antanut ennakkopaineiden työtään häiritä, älkäämme lastatko sitä jälkipaineillakaan. Se nyt vaan on niin, että tätä tulkintaa tuskin tullaan muistelemaan enää 45 vuoden kuluttua. Ajat ovat nyt toiset, pitkien varjojen aika on ohi. Teattereiden ohjelmistokierto on tätä nykyä niin kiivastahtinen, ettei Turussakaan  ole mahdollista pitää tätä hienoa tulkintaa kaupunginteatterin ohjelmakalenterissa neljää vuotta kuten edeltäjäänsä.

Mutta katsokaa se nyt, toukokuuhun asti on näillä näkymin vielä aikaa. Jäljellä on 54 esitystä, joista tätä kirjoitetteassa vasta kymmenkunta on tyystin loppunmyyty. Menkää nyt, jotta 45 vuoden kuluttua ei tarvitse haikailla, että ”olisinpa nähnyt se Maijalan ohjauksen, josta isovanhemmat joskus aina höpisevät”.

 

 

 

Keskustelua aiheesta

Arvio Race Horse Companyn esityksestä: Laimeat maailmanlopun bileet

Kuva: Jouni Ihalainen
RHC:n aikaisempien esitysten hurjaan menoon verrattua uutta Urbotekiavoi pitää tempoltaan jopa rauhallisena.

Suomalainen nykysirkusryhmä Race Horse Company nousi raketin lailla sekä kotimaiseen että kansainväliseen maineeseen vuonna 2010 Maksim Komaron ohjaamalla esityksellä ”Petit Mal”. Sen jälkeen ryhmän tunnusmerkeiksi ovat tulleet absurdi yllätyksellisyys, uskomaton taitavuus sekä vaaraa uhmaava rämäpäisyys. Jokaisesta uudesta teoksesta on totuttu odottamaan jotain suurta.

Aleksanterin teatterissa sai viime viikolla Suomen ensi-iltansa, marraskuussa Ranskassa kantaesitetty ryhmän uusin teos Urbotek.

SIRKUS

Race Horse Company, Aleksanterin Teatteri

Urbotek

Ohjaus Rauli Dahlberg – Käsikirjoitus ja konsepti  Dahlberg ja Kalle Lehto – Valot Antti Sairanen – Musiikki Sami Tammela ja Jussi Liukkonen – Puvut Dahlberg, Anja Muhonen ja Tiina Valve – Esiintyjät Kalle Lehto, Susanna Liinamaa, Teemu Riihelä, Lassi Tauriainen, Rony Hämäläinen, Teemu Virtanen

Niille, joille nykysirkus ja sen estetiikka ovat vieraampia, esityksessä on varmasti paljonkin uutta. Ne, jotka tuntevat lajia ja varsinkin Race Horse Companyn aikaisempia teoksia, saattavat jopa aavistuksen verran pettyä.

Tyyliltään ja tunnelmaltaan ryhmän kahden perustajajäsenen ja taiteellisen johtajakaksikon Rauli Dahlbergin ja Kalle Lehdon ideoima ja Dahlbergin ohjaama esitys on lähempänä nykysirkusesitysten yleistä tummanpuhuvaa ja rähjäiseen kaupunkimiljööseen sijoittuvaa maailmaa. RHC:n aikaisempien esitysten menoon verrattua sitä voi myös pitää tempoltaan jopa rauhallisena.

Toki mukana on arvoituksellisia hahmoja kuten pääkallopäinen oudon laboratorion ruumistutkija, ja eri numeroiden ympärillä tapahtuu kuin hämäyksenä kaikenlaista muuta koko ajan, mutta kreisiin elonjäämistaisteluun ja maailmanlopun bilefiiliksiin ei aivan päästä. Siihen esitys on liian kesy. Eikä pelkkä lantion vatkaus siellä sun täällä tai naistaiteilijan paljettipuku riitä saamaan aikaiseksi eroottista säpinää.

Naisesiintyjän mukana olo tässä ryhmässä on uutta, ja vannetaiteilija Susanna Liinamaa osaa asiansa. Pää alaspäin roikkuen tehty vanteiden pyöritys on taitavaa ja myös pari- ja ryhmäjongleeraus sujuu häneltä ihan mallikkaasti.

Teemu Riihelän päällään seisonta liikkuvalla trapetsilla saa haukkomaan henkeä ja Lassi Tauriaisen akrobatian ja taistelulajit yhdistävä trikkaus on hienoa nähtävää.

Mukana on myös sinänsä komea vipulautaosuus, joka vaatii kultakin esiintyjältä tarkkaa liikkeiden hallintaa ja ajoitusta.

Sami Tammelan ja Jussi Liukkosen luoma äänimaailma pyrkii parhaansa mukaan luomaan esitykseen uhkan ja tuntemattoman vaaran tunnelmaa. Välillä se saavutetaan, välillä ei.

En missään tapauksessa tarkoita, että Urbotek ei olisi hyvä ja näkemisen arvoinen esitys, mutta varsinainen huipputapaus se ei ole. Siinä on paljon pienempiä ja isompia hienoja hetkiä, mutta ryhmän esityshistoriassa se edustaa eräänlaista tasaantumisvaihetta.

Annikki Alku

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta

”Katastrofi” – shokkiesitys järkytti Tampereen Työväen Teatterin – ”Vaarantaa toiminnan”

Kuva: Ansa Blomberg
Teatterissa on esitetty muun muassa Kuninkaan puhetta. Kuningas Yrjö VI (Tommi Raitolehto) harjoittelee hengitystekniikka.

Valtionosuustyöryhmä esittää tänään Opetusministeriölle jättämässään esityksessä, että Tampereen Työväen Teatterin kansallisnäyttämön asema tulisi poistaa. Tämä tarkoittaisi 2 miljoonan euron leikkausta teatterin budjettiin. Muiden kansallisnäyttämön asemassa olevan teattereiden asemaan tai rahoitukseen ei esityksessä puututa.

”Onko tarkoitus, että Teatteripääkaupunki Tampere ja TTT toimivat VOS-uudistuksen ainoana rahoittajana? Ehdotus pudottaa puheteatterin rahoitusta Tampereella kaikkiaan 24 prosenttia ja TTT:lle se tarkoittaa 20 prosentin leikkausta koko vuosibudjettiin. Ehdotus vaarantaa TTT:n toiminnan, erityisesti suuren näyttämön osalta, ja Tampereen aseman maamme Teatteripääkaupunkina”, hämmästelee teatterinjohtaja Maarit Pyökäri esityksen pääkaupunkikeskeisyyttä tiedotteessa.

TTT on Suomen kolmanneksi suurin teatteri ja suurin teatteri pääkaupunkiseudun ulkopuolella.

”Ehdotus on aluepoliittinen katastrofi ja ristiriidassa työryhmän omien periaatteiden kanssa. Työryhmän yksi teeseistä oli nimenomaan taiteen alueellinen saavutettavuus. Miten tämä toteutuu, jos leikkaukset kohdistuvat siihen ainoaan kansallisnäyttämöön, joka toimii pääkaupunkiseudun ulkopuolella?”, Pyökäri sanoo.

Pyökäri huomauttaa, että työryhmän ehdotus ei ollut yksimielinen ja ehdottaa, että työryhmä voisi tutustua teatterin toimintaan ja sen tehokkuuteen hieman tarkemmin.

”Olemme valtion erityistukea nauttivista kansallisnäyttämöistä kustannustehokkain. TTT:n pääsylippua tuettiin vuonna 2016 noin 54 eurolla kun vastaava luku oli Kansallisteatterissa 60 euroa, Svenska Teaternissa 123 euroa ja Kansallisoopperassa 184 euroa.”

Tampereen Työväen Teatteri kerää vuosittain noin 145 000 katsojaa esityksiinsä. Teatteri tuottaa matkailutuloa Tampereelle noin 3–4 miljoonaa. TTT:ssä työskentelee vuosittain liki 400 työntekijää.

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta

Kansallisteatterin keväässä teinihormonit hyrräävät ja Lemminkäinen vaihtaa viihteelle

Kuva: Jari Soini
Kansallisteatterin Willensaunassa maaliskuussa ensi-iltaan tulevassa Michael Baranin näytelmässä Tyttö, joka kävelä käsitellään komen yhteenkietoutuvan monologin kautta suuri ihmisenä olemisen ja yhteisen historiamme. Näyttämöllä ovat Seela Sella, Aksa Korttila ja Pirjo Määttä.

Kansallisteatterin kevätkauden ennakoitavia yleisömagneetteja ovat edellisestä Shakespeare-ohjauksestaan  palkitun Jussi Nikkilän ohjaama ja yhdessä Anna Viitalan kanssa uusiksi sovittama ”Romeo ja Julia” – eli nyt muodossa ”Julia & Romeo” – sekä Finlandia-palkitun Juha Hurmeen uusi sukellus suomalaisuuden myytteihin näytelmässä ”Lemminkäinen”.

Hurme totesi Kansallisteatterin kauden avajaisissa tiistaina, että Lemminkäinen on turhan vähälle käytölle jäänyt voimavara suomalaisessa tarinaperinteessä. Hurme vapauttaa nämä energiat Kansallisen pienellä näyttämöllä viikinkiseikkailua, musiikkiteatteria ja filosofisesti pohdiskelevaa draamaa surutta yhdistelevässä ”viihdenäytelmässä”, jossa on ohjaaja-kirjoittajan mukaan luvassa niin seksiä kuin väkivaltaakin. Hurme tosin kertoo, että esityksen taistelukoreografi Seppo Kumpulaisen panos on pienentynyt näytelmän ehdittyä harjoitusvaiheeseen, sillä taistelukohtaukset ovat vähentyneet sitä mukaa kun viihde on lisääntynyt.

Veronalaista teinirakkautta uusin maustein

William Shakespearen julmin kuningastragedia ”Rikhard III” sai ensi-iltansa Kansallisteatterin Willensaunassa syksyllä 2016, ja jatkaa suuren kysynnän vuoksi ohjelmistossa yhä. Talvella Rikhard esitetään vielä kahdeksan kertaa, ja kun esityskausi helmikuun lopulla päättyy, luvassa on lisää triolta Shakespeare-Nikkilä-Viitala, kun Julia & Romeo saa ensi-iltansa sopivasti maaliskuun alussa. Shakespearen kertomus kahden teini-ikäisen veronalaisen rakkaudesta onnettomien tähtien alla eli sukuvihan välikappaleina saa Kansallisteatterissa ajankohtaistetun tulkinnan, jonka pääparina nähdään teatterikoululaiset Diana Tenkorang ja Olli Riipinen. Dramaturgi Anna Viitala lupaa, että esityksessä hormonit hyrräävät ja paljon versioituun klassikkotarinaan tarjoutuu monia katselukulmia.

Kansallisteatterin muita kevään uutuuksia ovat Michael Baranin ”Tyttö, joka käveli”, Mika Myllyahon ”Korjaamo”, Aurinkoteatterin kanssa kimppatuotantona toteutuva Juha Mustanojan ja Leea Klemolan uusi yhteistyö  ”Atlantis” sekä Veera Salmen luoman kokoperheensuosikki Maurin paluu näyttämölle tarinassa ”Mauri ja mini-isoveli”.

Baranin uutuusdraaman perustana on kolme yhteen novoutuvaa, eri sukupolvien naisten esittämää monologia. Niissä puhutaan suurista asioista kuten totuuden ja valheen suhteista, uusista aluista sekä juutalaisten kohtalosta Euroopan historian synkimmistä vaiheessa. Parhaaseen karnevalistiseen Aurinkoteatteri-tyyliin toteutettava Atlantis taas pöllyttää fantasiatarinan kehyksessä vallitsevia yhteiskunnallisia rakenteita, jotka ovat viemässä  ihmisiä kohti eriarvoisuutta  suhteessa tiedonsaantiin ja koulutukseen.

Synkkiä maailmanhistorian vaiheita nousee esille myös Omapohjassa tammikuussa nähtävässä musiikkiteatteriesityksessä ”Meri niin suuri”.  Matti-Juhani Karilan kirjoittama ja Laura Jäntin ohjaama tarina sai kantaesityksensä viime vuonna Länsi-Afrikassa Benininissä sikäläisin voimin esitettynä ja nyt siitä nähdään suomalais-beniniläisin näyttelijävoimin tehty versio, jossa edelleen on keskiössä afrikkalaisen orjanaisen Madlenan  elämäntarina vuosisatojen takaa.

Kansallisteatterin pääjohtaja Mika Myllyaho tarttui kitaraan tiistaisessa kevätkauden avajaistilaisuudessa säestäessään yhdessä Sanna Salmenkallion kanssa irakilaista Ali Saedia. Kansallisteatterin Kiertuenäyttämön menestyksekkäässä ”Toinen koti” -esityksessä mukana oleva Saed on yhä vaikka turvapaikkapäätöstä.

Päänäyttämöiden rinnalla myös Kansallisteatterin Lavaklubilla ja Kiertuenäyttämöllä nähdään keväällä ensi-iltoja. Kiertuenäyttämön tie kulkee tällä kertaa koulukoteihin, joita varten Johanna Freundlich on sovittanut ja ohjannut tiheän 80-minuuttisen tulkinnan Dostojevski-klassikosta ”Rikos ja Rangaistus”. Lavaklubilla nähdään maaliskuussa Heini Junkkaalan ohjaama dokumenttiteatteriesitys ”Axel”. joka kertoo tositarinan nimihenkilönsä muuttumisesta naisesta mieheksi ja aikuiseiällä koetusta äänenmurroksesta. Huhtikuussa Lavaklubilla saa uusintaensi-iltansa Kristian Smedsin läpimurtoteos ”Jääkuvia”, jonka ohjaaja-käsikirjoittaja toteuttaa nyt parimymmentä vuotta kantaesityksensä jälkeen uudella kansallisteatterivetoisella miehityksellä.

 

Keskustelua aiheesta

Arvio Circo Aereon uutuudesta: Kinema hämää silmää ja ihastuttaa taidokkuudellaan

Kuva: Markus Garder

Circo Aereon panos loppumetreillään oleviin Suomen 100-vuotisjuhliin on yhteistyössä Tukholman Suomen-instituutin kanssa toteutettu sirkusesitys Kinema, joka sai kantaesityksensä lokakuun alussa Tukholmassa. Suomen ensi-ilta oli Espoon kulttuurikeskuksen Louhisalissa.

Kinema on Circo Aereon perustajan ja suomalaisen nykysirkuksen pioneerin Maksim Komaron ohjaama. Latinankielinen sana kinema tarkoittaa liikettä ja myös elokuva-sana pohjaa siihen.

Nämä molemmat näkyvät esityksessä, onhan koko sirkustaide jatkuvaa ihmisten tai esineiden liikettä. Ja myös silmän, jota taitavasti hämätään.

NYKYSIRKUS

Circo Aereo, Espoon kulttuurikeskus Louhisali

Kinema

Ohjaus ja konsepti Maksim Komaro – Videot Kallee Nio – Valot Juho Rahijärvi – Ääni Tuomas Norvio – Puvut Kristina Nováková Záveská –  Lavastus Maksim Komaro, Kalle Nio, Juho Rahijärvi ja Katrine Hǿyberg – Esiintyjät Karolina Aamås, Lisa Angberg, Karyna Saarela, Vellu Saarela, Onni Toivonen

Se tulee esiin ennen kaikkea Kalle Nion videoissa, jotka luovat odottamattomia ja ällistyttäviä illuusioita. Sirkustaiteilijan jättikokoisessa päässä liikkuvat niin silmät kuin korvatkin ja akrobaatin raajat näyttävät venyvän loputtomiin. Nämä ja moni muu esityksen kohtaus vaativat esiintyjiltä millin- ja sekunnintarkkaa suoritusta, jotta kaikki onnistuu.

Nykysirkuksessa on jo jonkin aikaa ollut vallalla tietynlainen uusvanhahtavuus. Tarkoitan sillä tarkoituksellisen yksinkertaista visuaalista ilmettä ilman kimallusta sekä päällepäin yksinkertaisilta näyttäviä numeroita, joissa on viittauksia sirkuksen varhaisvaiheisiin.

Kun tähän lisätään Komaron kekseliäs mielikuvitus ja hieman vino huumori, tuloksena on esitys, jossa on taukoamatta pieniä yllätyksiä ja jotenkin unenomaista tunnelmaa.

Sirkusprinsessa Lisa Angbergin hevonen onkin kahdella tasapainoskootterilla kontallaan oleva ihminen. Elävää räsynukkea (Karyna Saarela) riepotellaan köysien varassa maassa ja ilmassa aivan uskomattomiin asentoihin. Onni Toivonen jongleeraa keilojen lisäksi myös riikinkukon sulilla ja taistelee huikeasti trikkaavan akrobaatti Vellu Saarelan kanssa. Jättimäisessä hameessaan ilma-akrobaatti Karoline Aamås lentelee sulavasti neljästä köydestä toiseen.

Esityksessä ei ole varsinaista juonta, vaan numerot seuraavat toisiaan löyhällä logiikalla. Lopulta palataan alun ihmispyramidiin.

Kinema on yhteen hitsautuneen esiintyjäryhmän hieno matka, jossa katsoja nauttii esiintyjien rennosta läsnäolosta ja monipuolisista taidoista.

Annikki Alku

Keskustelua aiheesta

Arvio Tehdas-teatterin sisällisotanäytelmästä: Punavalkoisen Turun kaksi vahvaa naista

Kuva: Jussi Virkkumaa
Värit ovat vapauden -näytelmän Aina (Mari Naumala, vasemmalla) ja Cecilia (Sofia Molin) rauhoittuvat Biologisessa museossa.

Suomen itsenäisyyden juhlavuoden aikana Turussa on nähty muun muassa musikaali  Touko Laaksosesta ja tuore näyttämötoteutus Kiven ”Seitsemästä veljeksestä”. Nukketeatteristaan tunnettu Tehdas Teatteri paneutuu syyssesongin päätteeksi vuoden 1917 itsenäistymistapahtumia ympäröivään aikaan naisnäkökulmasta.

”Värit ovat vapauden” -näytelmän primus motor Anni Mikkelssonin on tuttu paljon kehuja saaneesta Meriteatterista, jonka hän perusti vuonna 2013 Turun saaristoon, Rymättylään. Tätä uutta esitystä varten hän on paneutunut historiakirjallisuuteen, joista yksi tukipilari on ollut Rauno Lahtisen kirja ”Punainen Turku 1917–1918” .

Turku oli sisällissodassa Suomen vallankumouksellisin kaupunki. Vaikka kaupungissa ei käyty suuria taisteluita, turkulaiset kapinapäälliköt olivat merkittävässä roolissa koko maan kannalta.

Näytelmässä Aina Jonsson (Mari Naumala) saapuu nopeasti teollistuneeseen Turkuun, saa töitä tehtaasta ja tutustuu näin työväenliikkeeseen. Samaan aikaan toisella puolen kaupunkia Cecilia Kivi (Sofia Molin) haaveilee vapaudesta jugend-talon persialaismatolla maaten ja  Södergrania lausuen.

TEATTERI

Tehdas-teatteri

Anni Mikkelson: Värit ovat vapauden

Ohjaus  Anni Mikkelsson – Lavastus Heini Maaranen – Puvut Maiju Tainio ja Riikka Mäntymaa – Sävellys Hilla Väyrynen – Valot Jarkko Forsman – Äänisuunnittelu Antti-Juhani Manninen – Videot Jussi Virkkumaa – Rooleissa Mari Naumala, Sofia Molin, Janna Haavisto, Outi Sippola, Akseli Hannula ja Jukka Kittilä

Aina päätyy Kiven taloon palvelijattareksi. Vaikka naiset ovat täysin eri maailmoista, he ystävystyvät. Cecilia on yksinäinen ja mieleltään rikkinäinen, mutta Aina ymmärtää häntä.  Kumpikin ilmaisee ahdistustaan eläinten tavoin. Yhteinen rauha löytyykin Biologisessa museossa.

Vaikka vuoden 1918 aikana naisten tiet eroavat Ainan liittyessä punakaartiin, Cecilia ei unohda Ainaa ja kaipaa ystävää sodan jälkeenkin.

”Tää on viimeinen taisto…”

Tehdas-teatteri sijaitsee vanhassa teollisuuskiinteistössä, josta on saatu intiimi ja tunnelmallinen tila. Seiniin heijastuvat videot sekä tehokkaat valot ja äänitehosteet imaisevat mukaansa sadan vuoden takaisille Turun kaduille.

Mikkelssonin ohjaus on täynnä maukkaita ratkaisuja ja yksityiskohtia symboliaan vaihtavista tiilistä eläimelliseen mimiikkaan.

Näytelmä kertaa kärjistyneen kaupungin vaiheet eläväisesti. Käsiohjelmassa ohjaaja kuvailee sotaa tilanteeksi, jossa nurkkaan ahdistetut eläimet hyökkäävät.

Kokonaisuus olisi kuitenkin kaivannut punakynää. Vasta väliajan jälkeen esitys löytää ytimekkäämmän rytmin. Alkupuolella tehoja tuovat laulut (mm. ”Kansainvälinen”) ja näyttelijöiden luomat ääniefektit, mutta keinot kallistuvat helposti ylienergiseksi sähläykseksi, jota olisi ollut syytä himmata.

Pääosaa esittävä Mari Naumala on ihastuttava ja uskottava. Sofia Molin kasvattaa ahdistuneen porvarisrouvan tuntoja näytelmän edetessä onnistuneesti.

Oikea tapa muistaa

Ensi vuonna sata vuotta tulee kuluneeksi kansalaissodasta. On mielenkiintoista nähdä, millä kaikilla tavoin sitä tullaan muistamaan.

Taide on parhaita väyliä tuoda Suomen historian synkkiäkin aikoja esiin. Erilaisia esityksiä katsoessa voi  oppia ja ymmärtää enemmän perusasioita historiasta.

Värit ovat vapauden -näytelmä on hyvä esimerkki onnistuneesta muistamisesta. Vuonna 1987 syntynyt Anni Mikkelsson on kyennyt sukeltamaan vallankumouksen keskellä eläneiden naisten mieliin.

Ellinoora Sandell

Keskustelua aiheesta