Jotain tuollaista odotin/pelkäsin tarjottavan eteeni Helsingin kaupunginteatterin syksyn musikaaliuutuudessa Rakas Evan Hansen. Ja vähän tuota kaikkea tarjottiinkin, mutta normaalista poikkeavana ja maistuvampana kattauksena. Tästä vuonna 2015 Broadway-kantaesityksensä saaneesta teoksesta puuttuivat niin lajityyppiin kiusallisen usein kuuluvat kermakakkuiset imelyydet ja paisuttelut kuin semikaoottisiksi koreografioidut joukkokohtaukset. Kaksimielistä kikatuttamistakaan ei dialogissa kuulunut. Myös musikaalien perusaines, patetia, oli kiitettävän vähissä.

KARI ARFFMANIN ohjaama esitys toteutuu musiikaliksi niukalla ,vain viidentoista näyttelijän henkilöityksellä ja ilman suurin manooverein vaihtuvia värikkäitä näyttämökuvia. Enimmän osan aikaa kaupunginteatterin tunnetusti suurella Suurella näyttämöllä on vain muutama näyttelijä, ja merkittävä osa dialogista käydään tietotekniikan välityksellä: sähköpostein, chattaillen, insta- ja jodel-postauksin. Toteutuksessa on valittu epätyypillinen “pienempi on kauniimpaa” -tie, mikä tuntui erityisen miellyttävältä.

Samaa ajatusta noudatteli pari vuotta sitten Samuel Harjanteen ohjaama TTT:n musikaali Come from Away, joka on rankkauksissani ihan parhaita tällä vuosikymmenellä näkemiäni musikaaleja.

Yksi nuoren miehen “Rakas Evan Hansen” -alkuinen kirje päätyy vääriin käsiin koulun “pahalle pojalle” Connorille, mikä aiheutta pikkukriisin ja vähän kiristystäkin. Huumeongelmainen Connor päätyy kuitenkin pian itsemurhaan, ja Evanin kotona esittämä hätävalhe, jonka mukaan Connor olisi ollut hänen paras ystävänsä, alkaa elää omaa elämäänsä. Yhdessä perhetutun ikätoverinsa Jaredin kanssa he alkavat paisuttaa valekertomusta ystävyydestä yhä isommaksi, minkä huipentumana syntyy koululaisten masinoima hanke Connor Murphyn muistorahastoksi.

Evan huomaa yks kaks olevansa suuri sankari ja tosiystävyyden apostoli, ja aiemmin vain kaukaa ja salaa ihastelemansa Zoen, Connorin pikkusiskon, poikaystävä. Mutta kaikkihan tietävät valheen jälkien lyhyyden. Myös teatterikatsomossa, joten tarinan loppuratkaisu ei tule yllätyksenä – paitsi siksi, että on vähän pliisu.

Arffmanin revittelemättömälle ohjaukselle antavat tukensa Antti Mattilan enempi graafinen kuin muhkea lavastussuunnittelu ja Elina Kolehmaisen arkisuuteen panostava puvustus. Näyttämökuvaa hallitsevat eri kokoiset suorakulmiot, joihin ajetaan simppeliä nettimaailman kuvastoa emojeineen ja chattiviesteineen, ovat Mattilan lavastuksen toimivaa rikastetta. Näyttämölle rullattavat interiöörit taas enempi köyhdytteitä, sen verran ankeutettuja ne ovat.

Kolehmaisen ideoimassa garderobissa ei ole tippaakaan musikaalimaista kimalletta eikä hörhelöä vaan tuiki tavallista koululaispukeutumista ja aikuista arkivaatetusta, ja kiva niin.

KAIKKIA MAHDOLLISIA elokuva- ja teatteripalkintoja keräneen amerikkalaisen musiikintekijäkaksikon Benj Pasek–Justin Paul (muun muassa Oscar La-La-Landin ykkösbiisistä City of Stars) Rakas Evan Hansen -musikaaliin tekemä biisikattauskin on linjassa esityksen arkisen perusluonteen kanssa. Ei superhiteiksi irtoavia biisejä eikä megaluokkaan kohoavia kuoroballadeja lukuunottamatta ehkä ensimmäisen puoliajan päättävää, jutun isoimmaksi kappaleeksi nousevaa Yksin et jää -laulua. Ihan hyviä laulunumeroita vähän tasapaksu musiikkimatto silti sisältää. Vahvimpina jäivät mieleen kundikolmikon Evan-Connor-Jared (Petja Pulkkinen, Niki Rautén, Samuli Pajunen) esittämä Terveisin mä sekä loppunostatuksen pakollinen kyynelkanavien avaaja, Evanin äidin (aina musikaaleissa vahva Nina Tapio) iso nyyhkyballadi Surut suuret.

Ville Myllykosken (vuorotteleva kapellimestari on Eeva Kontu) johtama orkesteri soitti joka tapauksessa standardikappaleetkin eloisasti, erityisesti kitarat (Ville Paappanen ja “Varre” Vartiainen) toivat moneen biisiin nyansseja ja lisäpotkua.

Laulu nousi esityksen tärkeimmäksi ilmaisumuodoksi, sillä draamana Steven Levensonin teksti Reita Lounatvuoren paikoin särmikkään raflaavana suomennoksenakaan ei tarjonnut kovin ihmeellistä näyteltävää.

Niki Rautén on Connor, joka järjestää Rakas Evan Hansen -musikaalille onnettoman alun.

NIMIROOLIN TEKI näkemässäni kolmosesityksessä Petja Pulkkinen, joka suoriutui puheteknisesti aika vaativasta roolista (paljon sisäänpäinkääntyneisyyttä, joka kuitenkin pitäisi saada välitetyksi ymmärrettävänä puheena katsomoon) pieniä takkuiluja lukuunottamatta mallikkaasti ja lauloi vaikuttavasti.

Nina Tapion lauluvoima tuli edellä jo noteeratuksi, mutta näyttämön säväyttävin esiintyjä oli silti Niki Rautén Connorina – siis roolihahmona, joka tekee itsarin jo ensimmäisen puolen tunnin kuluessa! Onni tragediassa katsojan kannalta on, että Connor piipahtelee tarinassa haamuna Evanin ajatuksissa toisellakin puoliajalla. Näyttelijät sanovat monesti, että pahikset ovat kiinnostavampia näytellä kuin hyvikset, ja sama pätee, ainakin tässä esityksessä, katsomiskokemukseenkin. Moniongelmainen, aggressiivinen eikä lopulta mikään isopaha Connor erottuu tämän tarinan norminuorisosta edukseen.

Rautén hurmasi isosti myös nuoremman polven drag queenina toissavuotisessa Priscillassa, joka on ollut Kinky Bootsin ohella Hkt:n railakkain ja raikkain musikaalituotanto tällä vuosituhannella. Siinähän glitterit, hörhelöt, revittelyt ja muu lajityypin höttö kuuluivat olennaisina asiaan.

Rakas Evan Hunter on tuon riemunkirjavan Priscillan eräänlainen vastakappale. Ylöspanoltaan pienehkö ja vaatimatonkin, mutta juuri siksi ja vaihtelun vuoksi se jää varsin mukavana musikaaliskeptikonkin mieleen. Keskiviikkoesityksessä oli paljon kohderyhmäläisiä eli teinejä, jälkiteinejä ja ikiteinejä, ja heihin nähty tuntui uponneen – nuorisolaiskieltä tapaillakseni – ihan kybällä.