Vuonna 2009 kantaesityksensä Lontoossa saanutta Jez Butterworthin Jerusalemia on Helsingin kaupunginteatterin markkinoinnissa hehkutettu mainelauseella “2000-luvun parhaaksi valittu näytelmä”. Kuka tai mikä instanssi valitsi, ja puhutaanko nyt 00-luvusta eli ensimmäisestä vuosikymmenestä, vuosituhannen tähän asti nähdyistä näytelmistä vai peräti koko 2000-luvusta, jota on nyt eletty noin neljäskymmenesosa?

Jerusalem on toki ollut ehdolla sekä Tony- että Laurence Olivier -palkintogaaloissa vuoden parhaan näytelmän kategoriassa, mutta voitto jäi saamatta. Mark Rylance kyllä nappasi Tony-pystin Broadway-kantaesityksen Johnny “Rooster” Byronin pääroolista vuonna 2011. Erilaisissa best of -listauksissa Jerusalem on noteerattu hyvin, se oli mukana muun muassa The Independent -lehden “Kaikkien aikojen 40 parasta näytelmää” -listalla viisi vuotta sitten.

LAMPELAN OHJAUS on pätevä, näyttelijät hyviä ja paikoin erinomaisia, mutta hehkutukseensa nähden itse Butterworthin näytelmäteksti on pettymys. Siinä on paljon, siis tosi paljon säpäkkää dialogia, mutta lopulta aika vähän sellaista sisältöä, joka kovin syvästi kertoisi ihmisluonteista, tämän ajan todellisuudesta tai yhteiskunnallisista epäkohdista ja niiden syistä ja seurauksista.

Juuri niistä se selvästi haluaisi jotain sanoa, mutta viesti jää pintaan, ja käy siksi päämäärättömäksi.

Näytelmän päähenkilö Johnny “Rooster” Byron (Santeri Kinnunen) on eräänlainen urbaani elämäntapaintiaani, lajinsa viimeinen, joka elää järjestäytyneen yhteiskunnan normistosta piittamatta asuntovaunussaan pikkukaupungin laitamilla. Hän saa elantonsa erilaisista harmaan alueen “elinkeinoista” ja pienrikollisuudesta.

Eniten paheksuntaa hän herättää ympäristössään siksi, että hänen asuntovaununsa ympärille syntynyt normivapaa vyöhyke vetää seutukunnan nuoria puoleensa. Johnnyn tontilla on jatkuvasti menossa hyvät bileet, joissa virtaa viina ja palaa pilvi. Virtaa myös hyvä läppä, sillä Johnny on armoitettu tarinankertoja, lähes paroni von Münchhausenin veroinen luikurin laskettelija.

Kun viranomaiset eräänä päivänä niittaavat Johnnyn asuntovaunun oveen häätöuhkauksen, alkaa reviirinpuolustustaistelu. Luksusasuntoja Johnnyn maille ja metsään? No way!

Sivujuonteena, tosin kovin ohueksi jäävänä, Johnny joutuu kamppailemaan myös mahdollisuudesta nähdä noin kymmenvuotiasta poikaansa, jonka äiti ei tietenkään hyvällä katso sitä menoa, joka isukin tontilla on päällä.

JERUSALEM-NÄYTELMÄ on saanut nimensä William Blaken aika hapokkaasta, vapauden utopiaa hehkuttavasta samannimisestä runosta. Vapaasti suomennettuna siinä uhotaan muun muassa, että “älköön miekkani heretkö kädestäni, ennen kuin olemme rakentaneet Jerusalemin Englannin vihreälle ja mieluisalle maalle”. Johnny on mielestään sen jo rakentanut, mutta paha Systeemi uhkaa viedä sen häneltä pois.

Tämän uhkakuvan ympärille rakentuva näytelmän perusasetelma on kirjavasta rooligalleriasta ja värikkäästä dialogista huolimatta lopulta aika mustavalkoinen. Vapaus vs. Systeemi, ilo vs. tylsyys, hippihenkinen irrationaalisuus vs. rahan kylmä logiikka – Butterworth ei tuo oikein mitään uutta näihin ikiaikaisiin taisteluasetelmiin.

Välillä esitys tuo ilahduttavasti mieleen Shakespearen Kesäyön unen, jossa väki hörhöilee pitkin metsiä todellisuuden kahleista hetkeksi vapautettuna. Myös loppuhuipennuksen fantasiaelementit tulevat rikasteena pitkän naturalistisen pajatuksen perään.

Samansukuisella shakespearinisella moodilla elelevät myös Johnnyn lähipiirissä liehuvat nuoret ihmiset. On epärealistisia dj-unelmiaan vaaliva Ginger, on Australiaan muuttonsa kanssa kipuileva Lee, on hölmöyksiin johdateltavissa oleva Davey ja bilettävät myöhäispissikset Pea ja Tanya. On myös muistisairauden johdattelemana toisiin todellisuuksiin tuon tuosta leijuva professori, joka nuorten parissa saa takaisin jotain jo kadottamaansa.

Ihanaa sakkia, jolle vain soisi näytelmässä vähän enemmän olemisen pohjaa kuin pelkkä hörhöily ja sinänsä muikea läpänheitto.

ROOSTERIN ISOSSA pääroolissa nähtävä Santeri Kinnunen on ihan kotonaan tällaisena rehvakkaana oman elämänsä sankarina, joka saa pulputtaa juttujaan vastaanottavaiselle kuulijakunnalle. Kinnunen on lavalla enimmän osan liki kolmetuntisesesta “tehokkaasta peliajasta”, joten rooli on myös fyysisesti koetteleva. Loppukiitoksissa näkyy, että näyttämölle on jätetty kaikki – etenkin kun hän kumartaa verissä päin, kun Rooster on tullut näytelmän finaalissa hakatuksi.

Kinnusella on Johnnyn hang around -porukoissa hyviä vasta- ja myötänäyttelijöitä. Hellyttävällä tavalla epätasapainoista Gingeriä näyttelevä Markus Järvenpää on aivan valloittava tapaus, samoin tunteidensa säätelyn kanssa kamppailevaa Leetä esittävä Alexander Wendelin.

Roosterin hörhöilevään esikuntaan kuuluvat muun muassa Ginger (Markus Järvenpää, vasemmalla) ja Davey (Betadi Mandunga).

Pitkän pläjäyksen kovimman soolon vetää kuitenkin parhaita komediahahmoja koko valtakunnan tasolla vuodesta toiseen leipova Jouko Klemettilä. Nyt hän on tohvelisankarillinen pubinpitäjä Wesley, joka muka on herra baarissaan, mutta silti vähän tiskin ja Susaninsa nyrkin välissä. Kännikohtaukset ovat suomalaisnäyttelijöiden erityisosaamisaluetta, ja Klemettilä antaa täyteläisen näytöksen, miten ollaan, kun otettu tuikku jos parikin murheeseen. Ja vielä Pyhän Yrjön päivän narrimaisessa juhla-asussa (pukusuunnittelija Sari Suomisella näyttää olleen lystiä)!

Naisilla on tässä äijän ja sellaiseksi haluavien näytelmässä varsin statistinen rooli. Arvoituksellinen Phaedra (Mitra Malouf) kiehtoo alkukohtauksessa, mutta myös jää arvoitukseksi. Merkittävä hahmo hän silti on, koska juuri hänen takiaan Johnny tulee piestyksi.

14 NÄYTTELIJÄÄ Hkt:n pienen näyttämön esityksessä on valtava määrä. Ehkä joitakin rooleja olisi ollut nidottavissa samalle näytteijälle esitettäväksi, siksi vähiin jäävät muutamien työt pitkässä illassa.

Toisaalta Jerusalem olisi puitteiltaan täyttänyt hyvin talon suuren näyttämönkin. Lavastaja Katariina Kirjavaisen luoma, asiaankuuluvan rähjäinen metsänreunamiljöö olisi siellä päässyt päässyt varmaan paremmin oikeuksiinsa.

Ulkomainen, meillä vielä tuntemattoman näytelmäkirjailijan teksti taisi kuitenkin olla liian iso riski otettavaksi ison puolen strategiassa – Kinnusen valovoimaisuudesta huolimatta.

Jerusalem on joka tapauksessa enemmän viihdyttävä kuin ajatuksia herättävä draamakomedia. Hyvä niinkin, mutta odotuksissa oli, että draama olisi ollut syvempää, kun tuossa yhdyssanassa, jolla tätä näytelmää luonnehdintaan, sanat ovat juuri noin päin. Siiskö komediadraama? Miksei.