Turva – Hymy

Kolumni

Kauko-Aatos Leväaho

Kirjoittaja on Demokraatin urheilukolumnisti.

Tulppaaneita tulvillaan – ”Turun Palloseura ja Porin Ässät ovat edelläkävijöitä”

Tulppaaneita tulvillaan oli päättynyt urheilun viikko. Suomi mukavasti ja monipuolisesti mukana. Jalkapalloa. koripalloa, lentistä, yleisurheilussa perhemaaottelu ja formulat. Bottas nyt kakkonen Monzassa ja jo 18. kerran bodiumilla. Varsinkin koripallo toi trillereitä. Kaksi jatkoaikavoittoa. Suomeen on syntynyt ja syttynyt NBA-tähti Lauri Markkanen. Ei mikään raakile, vaan jo nyt paljon osaava. Trillerien ratkaisija.

Suomen koripallo on suomalaisten suosikki. Yleisöryntäys on loistavan rahakas. Joka ottelussa pitkälti yli 10 000 fania.

***

Ruotsin uinti on maailman menestys. Johtuu siitä, että lajia arvostetaan. Siihen satsataan. Uimahallipaikkakunnat pestaavat halleihin monitoimiosaajia, jotka seulovat kykyjä jatkojalostukseen. Meillä Suomessakin ponnistellaan. Vaikkapa Espoossa. Kaupungissa oli tavoittelemassa huippua useampi seura. Sitten voimat keskitettiin. Eero Elovaara oli Laaksolahden Virin kantavia hahmoja. Nyt hän kertoo mitä sitten tapahtui Espoossa.

Taustallahan oli Espoossa kahdenlaisia voimia – puhtaasti urheilullisia ja Espoon kaupungin toive saada kolmannelta sektorilta mieluummin yksi kumppani kuin useita.

Uusi seura perustettiin marraskuussa 2014, nimellä Uinti Espoo – Esbo Sim. Siihen fuusioitiin kaikki neljä Espoossa toiminutta seuraa Tapiolan Uimartit, Laaksolahden Viri, Espoon Uimaseura ja Simmis Espoo.

Vanhat poistivat kilpaurheilun ohjelmistaan ja siirsivät varansa pesämunaksi uudelle. Palkatut henkilöt jatkoivat uudessa ns. vanhoina työntekijöinä. Ensimmäinen puheenjohtaja tuli yhteiselläsopimuksella seuroejn ulkopuolelta. Vanhojen seurojen tunnuksista verkkarit, logot jne. pyrittiin eroon ja aloitettiin tavallaan alusta. Hyvin pian otettiin brändiksi ja markkinointinimeksi Cetus ja myöhemmin seuran nimi muutettiin muotoon Cetus Espoo – Cetus Esbo.

Muutaman vuoden kuluessa kaikkien Espoon hallien uintivalvonta ja koululaisten uimaopetus oli ulkoistettu Cetukselle. Kun sopimukset kilpailutettiin uudestaan 2015 niistä kuitenkin jäi seuralle vain uimaopetus. Bisneksen teossa ei pärjätty. Suutari pysyi lestissään.

Cetus on useita vuosia ollut Suomen paras uintiseura. Muun muassa Ari-Pekka Liukkonen (Jyväskylä) ja Hanna-Maria Seppälä (Kerava) ovat sen edustajia. Omiakin on.

***

Urheilussa ennätykset maistuvat. Niitä odotetaan ja niillä herkutellaan. Kaikella on kuitenkin rajansa. Mikä se on vaikkapa satasen pyrähdyksessä. Nollaa ei kuitenkaan kukaan koskaan alita. Se on varmaa kuin pläkki.

Mutta ei urheilun mielenkiinto kuitenkaan katoa. Ovathan keskinäisten kamppailujen seuraaminen tosi trilleriä. Ovathan vaikkapa kylätason futismatsit mitä mielenkiintoisimpia. Ja niin edespäin.

Kun Suomen urheilumenestys hiipuu kv-areenoilla niin sitä enemmän meidän kiinnostuksemme siirtyy kotitapahtumiin. Niissä on varsin usein mitä kutkuttavinta seurattavaa.

Jalkapallomaajoukkueemme ylsi vihdoin voittoon.

Ratinassa ratisi. Jalkapallomaajoukkueemme ylsi vihdoin voittoon. Mainioita saavutuksia, kuten mm. voitto Englannista, oli Islannin ansioilistalla. Nyt se hävisi Suomelle, jolle se merkitsi uuden alkua.

Jalkapallon Suomen mestaruus näyttää lipuvan HJK:lle. Muiden osalta on vielä monia mutkia.

Kun maailma globalisoituu, niin heijastusta on myös Suomen palloilusarjoissa. Kotimaisuus on kadoksissa, kun ulkomaiset puolikyvyt nousevat rooleihin kentillemme. Enää ei ole sitä seurauskollisuutta mistä paikkakunnilla iloittiin. Nyt raha ratkaisee paljon. Siinä ohessa omiemme kehitysmahdollisuudet eivät enää ole parhaimmillaan. Katsotaanpa vaikka koripalloa, jossa joskus nähdään kentällä viisikko, jossa ei ole ainoatakaan suomalaissyntyistä pelaajaa.

Silti joukkuepelit ovat tällä kertaa Suomen lipunkantajia kv-areenoilla. Lentopallo, koripallo, salibandy ja jääkiekko aivan etunenässä. Otapa sitten selvää, ovatko ulkolaiset pelaajat meille sittenkin suurempi hyöty kuin omien lahjakkuuksien istuminen vaihtopenkeillä.

Turun Palloseura ja Porin Ässät ovat edelläkävijöitä. Ollaan Pride-ajatuksissa mukana.

Urheilu ei ole pelkkiä senttejä ja sekunteja eikä maaleja ja pisteitä. Urheilu on ihmisten keskeistä yhteiskunnallista toimintaa, kansaimnvälisyyttä, toistensa tuntemista, ystävyyttä ja jaloa keskinäistä kilvoittelua. Ihmisiä on eri rotuja, uskonnoltaan erilaisia ja myös seksuaalisesti eroavia. Kaikki ovat kuitenkin ihmisiä ja oman elämänsä arvoisia.

Urheilu yhdistää, ei jaottele. Tähän ovat jo useat maailman urheilujärjestöt kiinnittäneet huomionsa. Jalkapallossa on jo pitkään korostetusti vastustettu rasismia. Myös meillä. Nyt jääkiekkaa yhytetään mukaan seksuaalisen tasa-arvon tunnustamisella.

Turun Palloseura ja Porin Ässät ovat edelläkävijöitä. Ollaan Pride-ajatuksissa mukana. Ehkä liittotaso lähtee myös mukaan.
On arvokasta, että urheilun laaja-alaisuus ymmärretään ja sen kautta inhimillnen ajattelu saa jalansijaa. Tämäkin sisältyy urheiluun. Hienoa!

***

Läskiä ja lotinaa, peuranpa pyllyä ihanaa, riimitellään laulussa. Juice Leskistä mukaillen, olet sellainen mitä syöt. Sika, sika.
Ravinnolla on perusmerkitys ihmiselle. Senhän tiedämme varsin hyvin näin dopingaikakautena .Sekä monipuolisten vitamiinipilleriporkkien houkutuksilla.

Näitä ajatuksia tuli mieleen kun Amerikassa sata vuotta sitten kirjoitettiin Hannes Kolehmaisen Tukholman 1912 olympiakisojen kultamitalit Hanneksen kasvissyönnin ansioksi, Nykymaailmassa kasvissyönti on valtaamassa urheilijoidenkin keskuudessa suosiotaan. Vaikka lihansyönti raakapihvien muodossa vallitseekin markkinoita, niin kyllä kasvissyönnillä on tieteellisiäkin puolustajia sen paremmuudesta.

Lopullista selvyyttä ei kuitenkaan saada koska asiantuntijat ovat niin erimielisiä. Eikä suinkaan vain tässä kysymyksessä.

***

Kenialaiset ovat hallinneet jo kauan pitkiä juoksumatkoja ja olleet timanttiliigan rahastajia. Vaan eivät enää. Miesten kolmen parhaan joukkoon ei mahtunut enää ainoatakaan kenialaista eikä myöskään miesten puolella ykkönen ollut Keniasta.

Kolumni

Kauko-Aatos Leväaho

Kirjoittaja on Demokraatin urheilukolumnisti.

Eliitti näkyy ja loistaa Urheilugaalassa – ”Sananvapaus urheilussa. Miksi se on rajoitettua?”

Englannin työväenpuolueen motto on yhdessä seisominen ja eripuraisena häviäminen.

Tällä itse lausumallaan vertauksella Suomen Palloliiton vastavalittu raharikas ja monitoiminen  kuopiolainen puheenjohtaja Ari Lahti johtaa maamme jalkapalloilua uudella organisaatiomullistuksella.

Hyvä ja kannatettava viitoitus. Toivon mukaan se toteutuu myös pelikentillä englantilaisen taidon saavuttamiseksi joskus tulevaisuudessa. Nähtäväksi jää. On kuitenkin muistettava, ettei raha aina ratkaise. Pienikin voi ponnistaa. Kuten vaikkapa kääpiömaa Islanti on osoittanut.

On aikaansaatu melkein Linnan pukujuhlien veroinen vaatteiden esittelykimallus.

Siitä kun Urho Kekkonen ojensi Kalle Kaiharin maksaman kultaisen kiekon vuonna 1974 Pohjois-Espan linnassaan sen vuoden parhaalla urheilijalle Rooman 400 mn Euroopan mestarille Riitta Salinille, os. Hagman, on vierähtänyt jo yli 40 vuotta. Silloin Urkki tarjosi kahvit Riitalle ja muutamalle muulle läsnäolleelle. Tilaisuus oli vaatimaton, mutta juhlava.

Tänä päivänä pressa ei enää ole kiekon ojentajana, mutta liike-elämä on rakentanut Urheilugaalan satoine samppanjan kilistelijöineen ja rahantekopaikan urheilutoimittajien avittamana. On aikaansaatu melkein Linnan pukujuhlien veroinen vaatteiden esittelykimallus.

Siinä ohessa saavutetaan myös se tärkein, eli liikunnalle ja urheilulle näyttämö tuoda esille ihmisen elämälle tärkeitä elementtejä.

Hiihtäjä Iivo Niskanen kruunattiin ansioista ylimmäksi tiennäyttäjäksi. Tilaisuuden herkin hetki oli urheilussa vammautuneen voimistelija Jari Mönkkösen sanat suomalaisille. Oli myös realismia nähdä, etteivät aikansa salskeat urheilusankarimme ole sellaisia läpi elämänsä.

Niin tärkeä ja mainio tapa kuin onkin Urheilugaalan olemassaolo, niin jälleen kerran se oli eliitin juhlaa. Aivan kuten maamme urheilun johtaminenkin on. Kyllä lapsien mukaan tuomisella pyrittiin saamaan tapahtumalle nuoren polvenkin makua, mutta ei lähes tulkoonkaan riittävästi.

Sen sijaan julkiselle sanalle, medialle, on annettava tunnustus, kun nykyään urheilun ja liikunnan sanomaa juurrutetaan kansalaisillemme terveyden merkityksen ylläpitäjänä.

Suomi jää jälleen kisoissa statistiksi? Toisin ovat Norjan pullat uunissa.

Talviolympialaiset ovat ovella. Monilla tahoilla punnitaan kisamenestyksiä, joilla on kansallisesti ja kansainvälisesti tähdellinen osuutensa.

Viime aikojen ”esikisat” osoittavat Suomen olevan kisoissa melkoinen statisti. Maastohiihdossa ovat vain Krista Pärmäkoski ja Iivo Niskanen (varauksin ??) teoreettisia mitalikandeja. Yhdistetyssä Eero Hirvonen ja Ilkka Herola ailahtelevat. Kuten hiihtoampuja Kaisa Mäkäräinenkin. Pikaluistelussa Mika Poutala on äitynyt elämänsä vauhtiin. Jääkiekko on iso kysymysmerkki. Lumilautailussa Enni Rukajärvi niin ikään. Muita mainintoja ei sitten lienekään.

Toisin ovat Norjan pullat uunissa. Luvassa mitalisade ja maailman paras talviurheilumaa.

Sananvapaus urheilussa. Miksi se on rajoitettua? Kun taitoluistelija Viveca Lindforsilta kysyttiin mielipidettä onko oikein, että sille urheilijalle, joka hankkii maalleen edustuspaikan, ei ole suoraa oikeutta osallistua kisoihin, niin Viveca Lindfors sanoi, ettei voi vastata, kun se on häneltä kielletty.

Eivät myöskään kiekkovalmentajat saa arvostella kaukalon tuomareita. Ovatpa outoja kieltoja.

Sylin täydeltä onnea Pentti ”Pedro” Salmelle.

On ilo onnitella urheilun monipuolista tietäjää, osaajaa ja meille kaikille sen saloja avannutta toimittaja Pentti Salmea. Hän täytti runsas viikko sitten 13.1. pyöreät 90 vuotta. Mies  on edelleenkin täysipainoisesti urheilun lumoissa..

Pentti Salmen elämä on ollut aina urheilua. Hän itse työnsi kuulaa ja pelasi koripalloa HKT:n riveissä. Sekä valmensi aina kansainväliseen menestykseen asti viisinkertaisen Suomen mestarin HKT:n. Kansainvälisenä erotuomarina hän oli arvostettu oikeudenjakaja.

Pentti Salmi.

Pedro on hänen kirjoittajanimensä. Tuotanto on edelleenkin laaja.

Pedro aloitti urheilutoimittamisen TUL-lehdessä sotavuosina, kun hänen ystävänsä ja seuratoverinsa toimittaja Helge ”Tukijalka” Nygren lähti sotaan.

Tässä lehdessä syntyi pienimuotoinen kriisi TUL:n sisäisten kamppailujen aikoihin 1950-luvulla. Silloin lehden silloiset iltatoimittajat Kalervo Tirri ja tämän kirjoittaja aikaansaivat Pentti Salmen siirtymisen Suomen Sosialidemokraatin urheilutoimituksen vastaavaksi.

1972 television johtaja Pertti ”Pepsi” Paloheimo, koripallomies Pispalan Tarmosta, pestasi Salmen tv:n urheilutoimitukseen tasapainoksi oikeistolaiselle Anssi Kukkoselle.

Salmi on aina ollut tasapuolinen ja oikeudenmukainen urheilun asiantuntija. Siitä johtuukin hänen suuri arvostuksensa. Hän on myös yhteiskuntaa laajemminkin tunteva ihminen. Niinpä hänelle ei Brysselissä Heyselin stadionilla käydyn mestarien liigan jalkapallo-ottelun yhteydessä tuottanut ongelmia ryhtyä selostamaan syntynyttä katsomoverilöylyä, jossa 39 ihmistä sai surmansa.

Pentti Salmi kunnioittaa urheilun sääntöjä jopa niin paljon, ettei välitä enää seurata jääkiekkoa, koska siinä ei kunnioiteta sääntöjä Pentin tulkinnan mukaan. Sääntöpuoleen hän on niin perehtynyt, että vielä nykyisinkin hän ”hyppää pöydälle” havaitessaan viheltämättömiä korisvirheitä.

Pena liikkuu Liisa-vaimonsa kanssa päivittäin ja huolehtii kunnostaan muutenkin esimerkillisillä elämäntavoillaan. Sylin täydeltä onnea Pentti ”Pedro” Salmelle.

Kauko-Aatos Leväaho

Kirjoittaja on Demokraatin urheilukolumnisti.

Kolumni

Sinikka Laisaari

Kirjoittaja on eläkkeellä oleva sosialidemokraattinen poliitikko ja Raha-automaattiyhdistyksen entinen toimitusjohtaja.

”Katselen valokuvaa äitini perheestä noin vuonna 1919 – Kuvassa on mukana suuri suru”

Katselen valokuvaa äitini perheestä noin vuonna 1919. Isoäiti istuu huivipäisenä, vakavana isoisän kanssa keskellä kuvaa eturivissä ympärillään kahdeksan eri-ikäistä lastaan ja vanhimman pojan vaimo parivuotias tyttö sylissään. Minun äitini, perheen nuorin lapsi, myös noin parivuotias, seisoo eturivissä paljain jaloin. Vaikuttavat raskasta maatyötä tekeviltä ja ovatkin mäkitupalaisia.

He asuivat Ruokolahden Vuoksenniskalla Enso-Gutzeitin maatilalla vuokratorpassa, johon ei kuulunut viljelypinta-alaa. Mäkitupalaiset kuuluivat Suomen tilattomaan väestöön ja työskentelivät yleensä palkollisina ulkopuolisissa töissä muodostaen huomattavan osan maaseudun työvoimareservistä. Elivät siis köyhyydessä ja lapsia syntyi parin vuoden välein.

Isovanhempieni perheeseen syntyi 12 lasta, joista yksi kuoli alle vuoden ikäisenä, yksi kymmenvuotiaana ja kaksi enoani nuorina miehinä vuosina 1918 ja 1919. Kuva on otettu pian näiden enojeni kuoleman jälkeen. Jäljellä kuvassa ovat 8 lasta ja vanhemmat, jotka ovat menettäneet 4 lastaan. Köyhyys ja puute näkyvät muusta perheestä, paitsi vanhimmasta pojasta, joka näyttää päässeen oman elämänsä alkuun ja on perustanut jo perheen.

Kuvassa on mukana suuri suru. Ilmari-enoni oli kuollut 1918 kesällä punaisten vankileirillä Viipurissa ja pian sen jälkeen hänen veljensä Oskari oli kuollut ilmeisesti lentävään keuhkotautiin.

Maaliskuun alkupuolella 1918 hän liittyi punaiseen kaartiin toimeentulon tähden saadakseen 15 mk päivässä.

Selvitin muutama vuosi sitten Kansallisarkistosta mitä Ilmari-enolleni tapahtui.

Papereista käy ilmi, että mäkitupalaisen poika Ilmari Heikinpoika Mölsä, ikä 25 vuotta, oli kuulunut marraskuussa 1917 Vuoksenniskan järjestyskaartiin ja oli syksyn aikana neljä kertaa vankina, koska oli epäilty hänen olleen aseita etsimässä, jonka hän kuulusteluissa oli kieltänyt.

Maaliskuun alkupuolella 1918 hän liittyi punaiseen kaartiin toimeentulon tähden saadakseen 15 mk päivässä. Hän ehti olla sisällissodan aikana muutaman viikon Viipurissa ja muutamalla muulla paikkakunnalla Karjalassa vahtina, ketjumiehenä ja loppuvaiheessa Joutsenossa perääntymiseen saakka 26.4.1918 eli kaiken kaikkiaan punakaartissa runsaan kuukauden ajan.

Sai rahapalkkaa ja ” Suomen Punaisen Kaartin Viipurin Sotilaspiirin Muonituskomitealta erinäisiä vaatetustavaroita Smk 34:50 arvosta” ja myöhemmin vielä toisen kerran 41:25 Smk arvosta. Olivat varmaan tarpeen köyhälle mäkitupalaisen pojalle. Ilmoittautui itse 1.5.1918 poliisikonttorille Viipurissa, vangittiin 2.5.1918.

Ensimmäinen kuulustelu suoritettiin 21.6.1918. Todistajina olivat eräs kansakoulunopettaja ja suojeluskuntalainen.

Ilmari Mölsä joutui Viipurin punavankien leirille. Jo kuulustelua ennen, kesäkuun 1918 alkupäivinä päivättyinä löytyy arkistoista kaksi vetoomuskirjettä osoitettuna Viipurissa säilytettävien sotavankien tutkintotuomarille. Molemmissa todistetaan, että työmies Ilmari Mölsä on oleskellessaan koko ikänsä kotipaikkakunnallaan osoittautunut kunnolliseksi, siivoksi, säännöllisesti työskenteleväksi mieheksi eikä ole koskaan toiminut rauhanhäiritsijänä tai järjestyksen rikkojana.

Toisessa kirjeessä häntä luonnehditaan suoraksi ja yleistä luottamusta nauttivaksi henkilöksi. Todetaan myös, ettei ole koskaan ottanut osaa mihinkään selkkauksiin tai rettelöihin. Ajattelemattomuuttaan lähti talvella 1918 pakoon hallituksen asettamaa asevelvollisuuskutsuntaa.

Allekirjoittajina kirjeissä on vangitun paikkakuntalaisia suojeluskuntalaisia ja pataljoonan sotilaita ja maanviljelijä. Paikallinen poliisikonstaapeli vielä erikseen todistaa, että kirjeiden alla olevat henkilöt ovat luotettavia.

Kuollutta haastettiin kuulusteluihin vielä kuukausia kuolemansa jälkeen.

Niinpä Suojeluskunnan esikunta on joutunut pyynnöstä 11.7.1918 antamaan Päämajan tutkintoasiain tuomarille lausunnon Ilmari Mölsästä.

Lausunnon laatu on kummallinen. Väitetään, että vangilla on vaimo, ei lapsia. Kaikista papereista selviää, ettei vaimoa ollut. Väitetään, ettei pysynyt missään työpaikoissa toisin kuin paikalliset tutut todistavat hyväksi työmieheksi ja olleen töissä Vuoksenniskan Rautavalimolla.

Väitetään myös osallistuneen suurlakon aikaisiin rettelöinteihin toisin kuin todistajat todistavat. Tämän lausunnon perusteella esikunta ei voi suosittaa Ilmari Mölsää vapautettavaksi. Kuitenkin samana päivänä hänet vapautetaan ja käsketään lähtemään kotiseudulleen vankipassin määrittelemillä ehdoilla.

Tuossa vaiheessa Ilmari Mölsä oli kuitenkin Viipurin sotavankileirin Paradikentän sotavankilan sairaalassa ja kuoli neljä päivää  vapautustaan myöhemmin 15.7.1918 ”rintatautiin” ennen kuin ehti toteuttaa lähtökäskyä. Erikoista on, että Ilmari Mölsää on haastettu 9.9.1918 ja uudelleen 9.11.1918 kuulusteluihin. Sekaisin olivat paperit 1918 syksylläkin, kun kuollutta haastettiin kuulusteluihin vielä kuukausia kuolemansa jälkeen.

”Isoäiti istuu huivipäisenä, vakavana isoisän kanssa keskellä kuvaa eturivissä ympärillään kahdeksan eri-ikäistä lastaan ja vanhimman pojan vaimo parivuotias tyttö sylissään. Minun äitini, perheen nuorin lapsi, myös noin parivuotias, seisoo eturivissä paljain jaloin. Vaikuttavat raskasta maatyötä tekeviltä ja ovatkin mäkitupalaisia.” (Kuva: Sinikka Laisaaren perhekuva)

Suvussa kerrottiin tarinaa, että valokuvan pukumies oli valkoisten puolella ja olisi jossain tilanteessa pystynyt pelastamaan veljensä teloitukselta. Muuten näistä vuoden 1918 tapahtumista ei puhuttu enkä tietysti osannut kysyäkään ennen kuin edeltävä sukupolvi ehti kuolla.

Olisin halunnut tietää enemmän. Kysymyksiä mielessäni on paljon. Mitä mahtoi miettiä köyhän torpan vanhin poika riutuessaan nälän ja sairauden heikentämänä kuolemaan muutamassa viikossa vankileirillä? Mitä miettivät isä ja äiti? Oliko valkoisten puolella ollut kaksi vuotta nuorempi veli järjestänyt vetoomuskirjeet jo heti kesän alussa? Näitä kysymyksiä ja ihmiskohtaloita syntyi tuona vuonna tuhansia ja paljon jäi vaille vastauksia.

Olisin halunnut tietää enemmän.

Vanhempieni sukupolvi ei myöskään säästynyt sodalta. Isäni palasi talvi- ja jatkosodan kokemusten jälkeen mielensä murtaneena kotiin, jossa äitini hoiti silloin kolmevuotiasta veljeäni. Minä synnyin 1947 ja äitini kuoli 1949 traagisesti. Isä joutui loppuelämäkseen laitoshoitoon. En koskaan kysynyt hänen sotakokemuksistaan.

Kasvoimme veljeni kanssa äitini siskon ja hänen sodankäyneen miehensä hoivissa. Meillä oli hyvä lapsuus, mutta sotien kokemukset tulivat esille suvun miesten tavatessa. Radio piti sulkea aina kun sieltä tuli ”Kodin kynttilät”. Se musiikki liittyi sotajouluihin. Enpä osannut niistäkään kysellä, enkä tiedä olisiko kerrottu lapselle, jos olisin kysynyt.

Tänä vuonna tulemme puhumaan paljon vuoden 1918 tapahtumista. Väinö Linnan Täällä pohjantähden alla -kirja ja siitä tehdyt elokuvat ovat tuoneet sadan vuoden takaiset tapahtumat näkyviksi. Tuntemattoman sotilaan uusi elokuvaversio toi talvi- ja jatkosodan raastavan ajan uudelleen esille.

Isovanhempieni ja vanhempieni sukupolvet ovat olleet sitkeitä, sodista ja puutteesta selvinneet, jaksaneet uskoa tulevaan, jälleenrakentaneet ja kannustaneet lapsiaan koulutukseen. Kaiken sadan vuoden aikana tapahtuneen jälkeen voin vain olla syvästi kiitollinen saatuani elää ja kasvattaa lapseni rauhanajan Suomessa.

Sinikka Laisaari

Kirjoittaja on eläkkeellä oleva sosialidemokraattinen poliitikko ja Raha-automaattiyhdistyksen entinen toimitusjohtaja.

Kolumni

Tiina Arlin

Mielipide: ”Aktiivimalli” tekee työttömästä rikollisen – kas kun ei pidä löytää yksisarvista tukia saadakseen

Eduskunta äänesti joulukuussa työttömien aktiivimallista. Harva tietysti luulee tämän koskevan itseään. Kuinka moni nykyinen työtön arvasi lopputilin osuvan kohdalleen?

Lyhyesti sanottuna hallitus haluaa leikata työttömän pientä työttömyysturvaa sen takia, ettei kukaan ole palkannut työtöntä henkilöä työhön. Työttömyysturvaa leikataan siis syystä, johon ihminen itse ei voi vaikuttaa.

Työttömyys ei ole Suomen laissa rikos, eikä työtön ole työttömyydestään johtuen rikollinen. Hallitus esittää kuitenkin lakia, joka rankaisee työttömiä pelkästään siksi, että heille ei ole palkkatyötä tarjolla.

Ajatus on järjetön: työttömän on pakko löytää olematonta palkkatyötä saadakseen työttömyyskor­vausta.

Aktiivimalli on ehdollinen tuomio, jonka ehtoja on 500 000 työttömän mahdoton täyttää. Lyhytaikaisiakaan palkkatyöpaikkoja ei ilmesty tyhjästä pelkän rangaistuslain perusteella.

Aktiivimalli on erityisen epä­oikeudenmukainen korkean työttömyyden alueille, ikääntyneille työttömille ja vajaakuntoisille työttömille. Ajatus on järjetön: työttömän on pakko löytää olematonta palkkatyötä saadakseen työttömyyskor­vausta. Kas kun työttömän ei pidä löytää yksisarvista tukia saadakseen.

Aktiivimalli on rangaistusautomaatti, joka sysää työttömiä Kelan toimeentulotukihakemusten byrokratian päättymättömään painajaiseen.

Tiina Arlin

Varakunnallisvaltuutettu, Vantaa

Kolumni

Katja Taimela

Kirjoittaja on SDP:n kansanedustaja.

Sauli Niinistö on aktiivisesti pyrkinyt häivyttämään arvopohjansa ja kokoomuslaisuutensa – alkaen ”työväen presidentti” -sumutuksesta

Presidentinvaalit lähestyvät, mutta vaali-into vaikuttaa edelleen poikkeuksellisen laimealta. Vaaleihin ei ole syntynyt sytyttäviä taistoja johtuen lähinnä ylivoimaisen suositusta istuvasta presidentistä. Sauli Niinistön tapaan hoitaa presidentin virkaa voikin olla tyytyväinen. Moni sosialidemokraattikin on ilmoittanut äänestävänsä häntä.

Tarkasteltaessa tilannetta hieman suuremmassa mittakaavassa äänestyspäätöksiä kannattaa vielä pohtia tarkemmin. Vaikka Niinistö on kampanjoidensa aikana aktiivisesti pyrkinyt häivyttämään arvopohjansa ja kokoomuslaisuutensa – alkaen ”työväen presidentti” -sumutuksesta – ei hänen arvopohjastaan ole epäilystä.

Ääni Niinistölle on samalla ääni kokoomuslaiselle politiikalle, jonka saldon tällä vaalikaudella pitäisi olla selvä kaikille politiikkaa seuraaville: leikkauksia pienituloisten etuuksiin, kädenojennuksia hyväosaisille, koulutusleikkauksia ja työttömiä kepittäviä aktiivimalleja. Listaa voisi jatkaa loputtomiin.

Haataisen osaaminen ja omistautuminen ovat omaa luokkaansa.

Täytyy muistaa, että seuraavat eduskuntavaalitkin häämöttävät lähellä. Mikäli hallitus kykenee nilkuttamaan maaliin, eduskuntavaalit käydään reilun vuoden kuluttua. Aikaisempikin ajankohta on mahdollinen. Vaalityö eduskuntavaaleihin ei voisi saada haastavampaa alkua, jos tilanne on sellainen, että oman puolueen väki on massoittain äänestänyt kokoomustaustaista ehdokasta edeltävissä vaaleissa. Etenkin kun maakuntavaalien järjestämiseen nykyaikataululla ei taida kovin moni uskoa.

Suomi kaipaa suunnanmuutoksen tulevissa eduskuntavaaleissa. Kaikki se, mitä nyt tehdään, vaikuttaa mahdollisuuksiimme tehdä tuo muutos. Jämäkkä ja määrätietoinen politiikka on kaiken lähtökohta. Se pohjaa sosialidemokraattiseen arvomaailmaan. Tuota arvomaailmaa edustaa ja edistää näissä presidentinvaaleissa vain yksi ehdokas – Tuula Haatainen. Ja hienosti edustaakin!

Haataisen osaaminen ja omistautuminen ovat omaa luokkaansa. Hänen rinnassaan sykkii lämmin demarisydän. Tuula ansaitsee paitsi äänemme, myös aktiivisen panoksen vaalityöhön meiltä jokaiselta. Presidentinvaalit ovat suuri mahdollisuus meille sosialidemokraateille – ei jätetä sitä käyttämättä!

Katja Taimela

Kirjoittaja on kansanedustaja (sd.) Varsinais-Suomesta

Kolumni

Pentti Salmi

Tämä mies pelasi saman päivän aikana jääkiekon, koripallon ja käsipallon pääsarjapelit

Eihän tässä tarvitse mennä kovinkaan kauas taaksepäin kun urheilussa, varsinkin palloiluissa, esiintyi pelaajia, jotka olivat mestaruussarjatasolla ns. kahden herran palvelijoita.

Kaikkein lahjakkaimmat urheilijatyypit rymistelivät useilla eri palloilumuotojen ylimmillä sarjatasoilla, parhaimmat olivat vieläpä useamman lajin maajoukkuepelaajia.

Mutta ajat ovat muuttuneet; kilpailu tullut kovemmaksi, sarjaottelujen määrät moninkertaistuneet, harjoittelu muuttunut ammattimaisemmaksi. Aika ei vain enää yksinkertaisesti riitä useamman herran palvelemiseksi.

Niinpä tässä tulikin mieleen kuinka esimerkiksi 1960-luvulla saattoi Jaakko Manssila olla jopa neljässä eri palloilumuodossa SM-sarjapelaaja. Kaiken huippuna vielä se, että kerrankin Jaska pelasi kolme mestaruussarjapeliä (koris, käsis ja lätkä) saman päivän aikana! Neljäs Jaskan laji pääsarjatasolla oli futis.

Pajulahdesta liikunnanohjaajaksi valmistunut urakkamies, monitaituri on asunut viime vuodet Virossa.

Eihän tässä voi sivuuttaa Kalevi ”Kallari” Ihalaistakaan, hän oli niin ikään samanaikaisesti neljän palloilulajin aktiivi, koriksessa ja lätkässä maajoukkueessakin, pesiksessä Itä-Länsi –hai ja käsiksessäkin pääsarjatasoa. Kontaktilajien loputtua tuli ohjelmaan vielä keilailu ja siinäkin mies oli lajin maestro, peräti maailmanmestari.

Kolmen eri palloilun huipputasolla ovat esiintyneet muun muassa Pentti ”Kiukki” Katainen ja Kari ”Lokari” Lehtolainen, joilla heilläkin siis riitti kiireitä ympäri vuoden.

Yllättävän moni jalkapalloilun maajoukkuepelaaja on myös esiintynyt koripalloparketilla.

Paljon kahden herran palvelijoita on ollut aikanaan luonnostaan jalka- ja jääpallossa, koska lajit sijoittuivat olennaisesti eri vuodenaikoihin ennen halli- ja tekojääratakausia. Sisäpalloilujen alkuaikoina, lähinnä kori- ja käsipalloilussa, oli paljon myös sellaisia sporttareita, jotka esiintyivät molempien lajien pääsarjoissa sekä maajoukkueisssa.

Yllättävimmät kahden herran palvelijat takavuosina olivat kuitenkin niinkin vastakkaisista lajeista kuin koripallo ja amerikkalainen jalkapallo. Niissä molemmissa kun Lars Ekström sekä Kimmo Lievonen olivat eliittipelaajia ja Lievonen vielä jopa jenkkifutiksen Euroopan mestari.

Erikoista muuten on sekin, että yllättävän moni jalkapalloilun maajoukkuepelaaja on myös esiintynyt koripalloparketilla. Homman aloitti 8-kertainen koriksen Suomen mestari Olavi Lahtinen 50-luvulla. Hänhän pelasi aikanaan 28 jalkapallo- ja 9 koripallomaaottelua.

Lahtisen jäljillä ovat sitten saapastelleet jalkapallon maajoukkuemiehistä koriksen pääsarjassa ainakin Mauno Rintanen, Matti Paatelainen, Kai Haaskivi, Kimmo Tarkkio ja edellä mainittu Kari Lehtolainen.

Palloilulajien idean sisäistäminen on luonnollisesti luonut mahdollisuudet huipulla pelaamiseen useammassa lajissa. Nykyisellään tämä huippu-urheilushow on sen verran raadollista, ettei vastaavia sankaritarinoita enää niin vain synnykään.

Pentti Salmi

Kirjoittaja on koripalloasiantuntija.

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta