Olen myös äärimmäisen kiitollinen siitä, että olen aina saanut tehdä töitä. Siksi en suinkaan ajattele, että työstä pitäisi päästä mahdollisimman vähällä.

Minusta meidän pitäisi kysyä, millaisia erilaisia tapoja työajan lyhentämiseen voisi olla – ja ennen kaikkea uskaltaa kokeilla niitä.

Kaikille aloille sama malli ei tietenkään sovi. Etätyötä tekevä asiantuntija voi monessa työssä järjestää viikon työnsä neljään päivään ja pitää perjantain vapaana. Työ tulee tehdyksi ja palkka pysyy samana.

Entä jos saman ajatuksen esittää työntekijä teollisuudessa, rakennusalalla tai jollakin muulla perinteisellä duunarialalla? Miksi silloin ajatus siitä, että viikon työt voisi tehdä tehokkaammin neljässä päivässä, tuntuu yhtäkkiä mahdottomalta?

Juuri tätä eroa meidän pitäisi uskaltaa tarkastella. Kaikkia töitä ei voi järjestää samalla tavalla. Silti työntekijän aseman ei pitäisi automaattisesti määrittää sitä, voiko tuottavuuden kasvusta hyötyä myös lisääntyneenä vapaa-aikana.

Rakennusalalla on pitkään tunnettu urakkapalkkauksen ajatus: kun työ tehdään tehokkaammin, työntekijä voi hyötyä siitä parempana ansiona. Miksi tuottavuuden kasvu voisi näkyä vain euroina? Voisiko se joskus näkyä myös vapaa-aikana?

Entä jos osa tulevien vuosien palkankorotusvarasta käytettäisiinkin työajan lyhentämiseen?

Palkankorotus voisi olla suuremman tilipussin sijaan esimerkiksi lyhyempi työpäivä, ylimääräinen vapaapäivä sovitusti tai nelipäiväinen työviikko.

Tämä voisi parhaimmillaan myös jakaa työtä uudella tavalla ja synnyttää uusia työpaikkoja.

Vaikutuksia verotuloihin, tuottavuuteen ja työllisyyteen pitää kuitenkin selvittää, ei olettaa.

TYÖSKENTELEN ihmisten terveyden ja hyvinvoinnin parissa, ja olen nähnyt, kuinka suuri merkitys työn joustavuudella voi olla ihmisen jaksamiselle ja kuntoutumiselle.

Kun ihminen voi vaikuttaa työnsä rytmiin ja määrään, työ voidaan paremmin sovittaa yhteen muun elämän ja oman toimintakyvyn kanssa.

Suomalainen tutkimusnäyttö nelipäiväisestä työviikosta on vielä vähäistä. Siksi tarvitsemme lisää kokeiluja. On mitattava tuottavuutta, sairauspoissaoloja, työhyvinvointia ja työntekijöiden pysyvyyttä. Ja kokeiltava erilaisia malleja eri aloilla.

Jos malli ei toimi jollakin alalla, sekin on arvokas tieto. Mutta miksi päättäisimme etukäteen, ettei se toimi missään?

SDP:n poliittisessa ohjelmassa todetaan, että työntekijöiden pitää hyötyä tuottavuuden kasvusta parempana toimeentulona ja mahdollisesti lyhyempänä työaikana.

Nyt onkin aika ottaa tämä ajatus vakavasti. Mutta ei siksi, että työnteko olisi pahasta. Kysymys on siitä, voisimmeko tehdä työelämästä nykyistä fiksumpaa ja antaa ihmisille enemmän mahdollisuuksia vaikuttaa siihen.

Jos tuottavuus kasvaa, osa siitä voi muuttua rahaksi. Mutta voisiko osa muuttua myös ajaksi?

Ehkä tulevaisuuden palkankorotus ei aina ole suurempi numero palkkalaskelmassa. Ehkä se voi joskus olla vapaa perjantai.

Kirjoittaja on aluevaltuutettu, kaupunginhallituksen 1. varapuheenjohtaja ja fysioterapeutti Ähtäristä.