Suomen ensimmäinen ja vanhin kansanliikearkisto, vuonna 1909 Suomen Sosialidemokraattisen puolueen yhteyteen perustettu Työväen Arkisto, on toimintansa aikana ollut keskeinen maamme työväenliikkeen aineistojen ja perinteiden tallentaja. Arkisto oli kauan alansa ainokainen, kunnes sai 1945 uudessa poliittisessa tilanteessa rinnalleen kansandemokraattien perustaman Kansan Arkiston. Maamme porvarillinen puoluekenttä synnytti vasta 1970-luvulla vastaavia instituutioita, pitkälti uuden valtionapujärjestelmän siivittäminä.

Nyt myönnetyn tunnustuksen valintaperusteluissa todetaan. että  Työväen Arkiston kahden tutkijan, Marjaliisa Hentilän ja Mikko Kosusen johdolla tuotettu historiateos on moniulotteinen. Teoksen ensimmäisessä osassa kuvataan arkiston kokoelmien kehitystä, arkiston johtoa, henkilökuntaa, tiloja ja toimintaa sekä kotimaisia ja kansainvälisiä verkostoja. Toisessa osassa käsitellään arkiston tämän päivän toimintaa: työntekijät kirjoittavat arkistourastaan ja työstään sekä vastuullaan olevista kokoelmista, eikä pitkäaikaisia projektityöläisiäkään ole unohdettu. Teoksen ote on sympaattisella tavalla demokraattinen – työväenliikkeen arkiston historia ei sivuuta työn tekijöitä. Arkiston kehityksen kannalta merkittävien henkilöiden biografiat istuvat toki luontevasti kerrontaan.

Kirjan tekijät nostavat Työväen Arkiston elinkaaresta esiin kolme päävaihetta: arkiston kehittymisen SDP:n puoluetoimiston kyljessä, ripeän kehityksen 1980-luvun sekä toiminnan muuttumisen 2000-luvulla. Uuden vuosituhannen myötä alkanut kansainvälistyminen ja sähköistyvä toiminta on saanut historiikissa hyvän kuvauksen. Esimerkkinä mainittakoon työväenliikkeen ja punapääoman 1990-luvun vastoinkäymiset, jotka johtivat lakanneiden organisaatioiden arkistojen huimaan luovutussumaan. Työväen Arkisto on, kuten kirjan tekijät korostavat, aina elänyt ajassaan.