Kolumni

Pentti Salmi

Kirjoittaja on koripalloasiantuntija.

”Voi herranjestas, kuinka se voidaan sallia” – Pentti Salmi: Erotuomarit Korisliigan heikoin lenkki

Pallopeleissä on kolme merkittävää osapuolta: pelaajat, valmentajat ja erotuomarit. Näistä tuomarointi ei ole sieltä helpoimmasta päästä. Koris ei muodosta tässä minkäänlaista poikkeusta. Katsomon puolelta on tietysti aina helppo huudella. Varsinkin kun oman fanitusjoukkueen tekemiset nähdään värillisten lasien takaa.

Mutta tässä ei olekaan nyt kyse jonkun tietyn joukkueen kärsimyksistä tuomaritoiminnassa. Tässä on selkeä puolueeton näkemys siitä, että tämän hetken erotuomaritoiminta ei ole lainkaan jengoissaan, se on linjatonta. Säännöt määrittelevät pelin tekemiset. Mutta tällä hetkellä niistä välitetään piut paut.

Erikoisesti pistää silmään se, että suurin osa Korisliigan tuomareista (eivät onneksi ihan kaikki) sallii varsinkin koriinheittotilanteissa törkeän rappaamisen, niin ajotilanteessa kuin heittohetkellä. Heittotilanne on koriksen herkin hetki, siksi se on rauhoitettu ja kuuluu pelin ideologiaan. Jos rikot, meni heitto sisään tai ohi, niin silloin rikottu pelaaja astelee vapariviivalle.

Ukkoa sai rusikoida ihan olan takaa, eikä pilli soinut.

Pahin esimerkki siitä kuinka vaikea nykyisin on päästä vapariviivalle, oli Kouvojen viime viikonloppuna tuoma kotimatsi Seagullsia vastaan Tapiolan takametsikössä. Koko pelissä heitettiin näet vain 15 vaparia. Ukkoa sai rusikoida ihan olan takaa, eikä pilli soinut.

Kuinka usein sitten ”kunnon” korismatsissa saadaan vapaaheittoja?

Ei pyöritä nyt pelkän oman navan ympärillä vaan katsotaan hieman sinne, missä koris on uomissaan. Viime viikonloppuna esimerkiksi Italian Serie A:ssa heitettiin ottelua kohden 40 vapaaheittoa ja Espanjan liigassa 37 vaparia, mutta Suomessa vain 28.

Kun Petteri Koposen Barcelona ja Sasu Salinin Gran Canaria voittivat ABC-liigan pelinsä, niin molemmissa peleissä ladattiin 37 kertaa viivalta, mutta kierroksen huippuna oli yksi 55 vaparin matsikin. Italiassa puolestaan neljässä pelissä viskottiin kussakin yli 40 vapaaheittoa. Vapaaheittojen määrähän on suoraan riippuvainen vihellettyjen virheiden määrästä.

Käsien väärän käytön kitkeminen on nyt Suomessa ensiarvoisen tärkeää ja sen tulisi liigan erotuomarivastaavan ottaa ensisijaiseksi hommakseen.

Kun katselee esimerkiksi nuorten lupaavien liigapelaajien kuten Nokian Niko Mattilan ja Kouvojen Arttu Saarijärven virheellistä käsillä kiinnipitämistä vastustajasta, niin voi herranjestas. Kuinka se voidaan sallia. Ei hyvän puolustamisen elementteihin kuulu vastustajan liikkeiden estäminen käsilukolla.

Kärjistettynä kahvakuula on eri laji.

Suomalainen erotuomaritoiminta ei valitettavasti ulotu merkittävästi kansainvälisiin arvo-otteluihin Petri Mäntylää lukuun ottamatta. Eikä ihmekään, muilta puuttuvat eväät pelin tarkoituksen syvällisemmässä lukemisessa.

Yksittäiset virhetuomiot ovat ymmärrettäviä kovassa vauhdissa, mutta linja ei saa olla kateissa. Tuon käsilläpuolustamisen lisäksi sallitaan nykyisin kuljetustilanteessa useinkin pallon kannatus, mikä antaa valtavan lisäedun ohitustilanteessa. Aikanaan Hesan Kristikan Samu Lang oli tässä melkoinen mallinukke, mutta nyt samaa roolia vetää Nokian Isaiah Wilkerson.

Kärjistettynä kahvakuula on eri laji.

Jottei lukijan tarvitsisi yllä olevien risujen takia jäädä mielensäpahoittajien ryhmään, niin liigassa on ollut viime aikoina selvästi havaittavissa suomalaisten nuorten, yli kaksimetristen, merkittävää kehitystä. Nokian Daniel Dolenc, Kotkan Mikael Aalto ja Kouvolan Miika Luosmaa ovat edenneet harppauksin urallaan.

Jokainen heistä on jo korin alla varteenotettava tekijä. Se on positiivinen juttu.

Kolumni

Antti Simola

Kirjoittaja on tekniikan tohtori Hämeenlinnasta.

Mielipide: Suomalaisten johtajien kaikkien aikojen pahimmat bisnesmokat – mitä voimme niistä oppia?

Johtajien tähtitieteellisiä palkkoja ja muita palkkioita perusteellaan usein muun muassa suurien ja kauaskantoisten päätösten teon vaatimuksilla ja suurilla riskeillä. Tässä yhteydessä on mielenkiintoista tarkastella suomalaisten johtajien kaikkien aikojen pahimpia bisnesmokia. Eräs määritelmä bisnesmokalle on, että se voi olla yksittäinen päätös, joka osoittautuu epäonnistuneeksi, tai kokonainen kehitystrendi, joka voi koostua useista virhepäätöksistä.

Ehdottomaksi ykköseksi Suomen taloushistoriassa nousee teleyhtiö Soneran Saksasta ja Italiasta vuonna 2000 ostama ”pelkkää ilmaa” 4,3 miljardilla eurolla. Päävastuullisina olivat Soneran silloinen toimitusjohtaja Kaj-Erik Relander sekä yhtiön hallitus. Reilussa vuodessa varakas ja kansainvälisesti lupaava tele- ja pörssiyhtiö oli muuttunut saneerattavaksi ja konkurssin rajalla hoippuvaksi kriisiyhtiöksi.

Tappion maksajina ovat pääosin olleet suomalaiset veronmaksajat, sillä rahat otettiin heidän omistamansa yhtiön kassasta, Relander sai vielä jatkaa huippupalkalla ja eduilla hallituksen puheenjohtajan neuvonantajana. Relander tuomittiin sittemmin kuuden kuukauden ehdolliseen vankeustuomioon törkeästä viestintäsalaisuuden rikkomisesta.

Miksi esitellä ja kaivella vanhoja asioita? Ehkäpä niistä voitaisiin oppia jotain.

Toiseksi suurimmaksi bisnesmokaksi nousee Stora Enso Amerikan valloituksellaan vuonna 2000. Stora Enso teki surkean yrityskaupan ostamalla yhdysvaltalaisen huonokuntoisen Consolidated Papers -yrityksen selvästi ylihintaan 4,9 miljardilla eurolla. Taloussanomien laskelmien mukaan Amerikkaan katosi jopa viisi miljardia euroa. Pahinta oli, että miljarditappiot pimitettiin kirjanpidossa.

Vastuun kaupasta kantaa Stora Enson silloinen toimitusjohtaja Jukka Härmälä ja yhtiön hallitus. Stora Enso maksoi toimitusjohtaja Härmälälle jättimäiset edut, vaikka yhtiö kadotti Amerikkaan nuo karmaisevat viisi miljardia euroa. Härmälä jäi eläkkeelle vuonna 2007 ja nostaa eläkettä 57 000 euroa kuukaudessa, mikä lienee edelleenkin on Suomen ennätys.

Miksi esitellä ja kaivella vanhoja asioita? Ehkäpä niistä voitaisiin oppia jotain. Yleensä bisnesmokista on saatavissa vähän tietoa. Tavallisestihan niitä pyritään piilottelemaan, kuten Stora Enson tapauksessa tehtiin. Jotkin niistä sitten pääsevät julkisuuteen sattumalta. Stora Enson tapaus on sikälikin mielenkiintoinen, että siinä kirjanpitoa ja vuosikertomusta vääristeltiin, vaikka järjestelmä on luotu juuri sen takia, etteivät laittomuudet olisi mahdollisia.

Osakkeenomistajilla ja johdolla on ollut siten yhteinen intressi lyhytnäköiseen voittojen ja osinkojen jakoon.

Ovatko pörssiyhtiöiden johtajien poskettomat korvaukset olleet siunauksellisia osakkeenomistajille? Onko niin sanottu osakkeenomistajien edun maksimointi tullut tiensä päähän?

Ammattijohtajat hyötyvät voittojen ahnehtimisesta, sillä he omistavat itse paljon osakkeita osakeoptioidensa kautta. Voittojen maksimointiin päästään esimerkiksi jatkuvilla kustannusleikkauksilla ja investointeja karttelemalla. Osakkeenomistajat omistavat yrityksen lain silmissä, mutta he ovat yrityksen sidosryhmistä kaikkein vähiten kiinnostuneet yrityksen pitkän aikavälin elinmahdollisuuksista.

Osakkeenomistajat voivat nimittäin jättää yrityksen milloin tahansa. Osakkeenomistajilla ja johdolla on ollut siten yhteinen intressi lyhytnäköiseen voittojen ja osinkojen jakoon. Muiden sidosryhmien, kuten henkilöstön ja tavarantoimittajien tilanne on aivan toisenlainen. Tästä ylenmääräisestä anhneudesta ja siitä seuranneesta moraalikadosta edellä kuvatut tapaukset ovat valaisevia esimerkkejä.

Tutkijat ovat nykyään laajasti sitä mieltä, että aika on ajanut osakkeenomistajien voiton maksimoinnin ohi. Yrityksen pitkäjänteinen yhteiskunnallinen vastuu on nousemassa keskiöön. Yhteiskunnan ja ympäristön ongelmat ovat johtaneet siihen, että yritysten on pakko olla mukana ratkomassa maailman ongelmia. Tässä on kyse liike-elämän poliittisesta legitimiteetistä, yleisestä hyväksyttävyydestä.

Ei tämä mitään uutta ole. On hyvä muistaa, että monet pienet ja keskisuuret yritykset ovat koko ajan toimineet vastuullisesti. Ne ovat lujemmin kiinni yhteisössään, joten niiden on järkevää huolehtia työntekijöistään, asiakkaistaan ja ympäristöstään. Myös suuryritysten olisi aika ottaa tämä esimerkki ja haaste vakavasti. Yritysjohdon palkitsemisen tolkullistaminen olisi merkki tämän yhteiskuntavastuun vakavasti ottamisesta.

Antti Simola

Kirjoittaja on tekniikan tohtori Hämeenlinnasta.

Kolumni

Pentti Salmi

Kirjoittaja on koripalloasiantuntija.

Pentti Salmi: Hulvaton ilotulituspeli lumoaa katsojaköriläänkin, ja sen jäljet johtavat koripallon emämaahan USA:han

Koriksessa eletään ennen näkemätöntä pelityylin muutosta. Enää ei puuduttava puskeminen ja pakittaminen olekaan ottelujen johtava trendi.

Nyt pallo liikkuu entistä nopeammin, taitopelaajat ottavat siekailematta hulvattomiakin ratkaisuja ja kolmen pisteen heittoja satelee alvariinsa.

Tämä tietää sitä, että katsomojen lehtereillä mököttävä kriitikkoköriläskin innostuu pelin tuomista uusista nautinnoista. Ilotulituskoripalloilu on päivän sana.

Kun Slovenia voitti sunnuntaina EM-finaalissa naapurinsa Serbian, niin pelissä nähtiin juuri ne ainekset, joista edellä mainitsin. Vaikka vain 2 miljoonan asukkaan Sloveniasta nousee nyt Euroopan paras korismaajoukkue, niin se ei vielä tarkoita sitä, että nimenomaan juuri siellä olisi keksitty tämä koripallopelin uusi suuntaus.

Kyllä jäljet sittenkin johtavat pelin emämaahan USA:han. Siellä kun viime vuosien vauhdikkain joukkue Golden State pisti pakan ihan uusiin uomiin. Joukkue pelasi vuosikymmenet NBA:ssa taviskorista, vailla säihkyvyyttä. Mutta sitten tulivat Stephen Curry ja kumppanit, heillä oli taitoa ja uutta ajattelua. Vahvalla itseluottamuksella ja pelihurmioon latautuneina he löivät itsensä läpi ja yleisö hullaantui uudesta pelitavasta.

Kappas vaan, Suomi antoi mestareille kaikkein kovimman vastuksen!

Mitä tämä ilotulituskoripalloilu sitten sisältää?

Se alkaa siitä, että joukkueessa on huipputaitavia yksilöitä. He pystyvät luomaan pallon nopean liikkeen ja siten korintekopaikkojen avautumisen. Ja kun pallo pistetään pussiin vaikeistakin paikoista, niin onnistumisia seuraa hurmostila sekä jatkumona usein pitkä pisteputki ja siten vastustajan henkinen kyykyttäminen. Pelin yleisöystävällisyys vaatii komeita koreja ja niitähän tällä pelitavalla tulee. Kun tähän lisätään vielä joukkuekemia, jossa huippumies pelaa koko joukkueen eteen, niin keitos on maukasta.

EM-kisojen parhaaksi pelaajaksi valittu Slovenian vasenkätinen Goran Dragic oli malliesimerkki nykykoriksen taiturista. Hänen tekemisensä parketilla oli häikäisevää, varsinkin se kuinka hän pystyy lähikontaktissa luomaan itselleen vapaan heittopaikan pitkienkin pelaajien edestä.

Vaikka tässä onkin hehkuteltu menestyvän nykypelin loistokkuutta, niin eihän siitä mihinkään päästä, että matsissa myös puolustetaan, tehdään ns. likaista työtä. Muutenhan ei voittoja oteta. Uhrautuvan puolustuspelin sankarit jäävät kuitenkin usein huomaamatta.

Slovenia voitti EM-kisoissa siis kaikki ottelunsa, mutta kappas vaan, Suomi antoi mestareille kaikkein kovimman vastuksen! Susijengihän johti peliä vielä 32 sekuntia ennen loppua ja taipui lopputrillerissä vain kolmella pisteellä.

Suomi oli lopulta kisojen 11:s kun mukana lopputurnauksessa oli 24 joukkuetta. Kotipelien aikana lähenneltiin yleisöä hyväilevää ilotulituskorista.

Susijengi oli kisoissa toiseksi tarkin vapareissa (83,3 %), kuudenneksi tarkin kolmosissa (37,1 %), kahdeksas torjunnoissa (2,7) sekä yhdeksäs pisteissä (83,3) ja levyreissä (36,5).

Ilotulituskoris saa jatkoa kun tuosta vielä petrataan.

Pentti Salmi

Kirjoittaja on koripalloasiantuntija.

Kolumni

Kauko-Aatos Leväaho

Kirjoittaja on Demokraatin urheilukolumnisti.

Palloliitolla on vaikeuksia valita Alajan seuraajaa – ”Enemmistön sanaton tehtävä on nimittää puheenjohtajaksi porvari”

Palloilusarjamyllyt ovat taitekohdissaan. Jalkapallo lopettelee HJK:n mestaruudella ja vielä toistaiseksi selvittämättömällä putoajalla. Pikkumusta lätkä on jo täydessä vauhdissaan. Yllättäviä tuloksia on jo nähty. Joukkueiden pelaajapakat ovat nurinkurin ja nyt vielä tarkkaillaan minkälaisia skoutteja ja kauppamiehiä on työssään ollut ja miten onnistuneet kaupoissaan.

Lätkässä on jo kohuttu. Kaukalossa on pelattu rumia ja usea pelaaja on joutunut ottamaan vastaan. päähän kohdistuneita taklauksia. Kurinpitovaliokunta on valppaasti puuttunut tekoihin ja pyrkii rangaistuksillaan saamaan siisteyttä peliin. Hyvä, urheilu ei saa olla väkivaltaa. Se on kitkettävä pois. Onkohan muuten niin, että kiekon pariin tulee poikkeavan paljon rämäpäitä mukaan?

Käsittämätöntä poliittista peliä.

Urheilun kokoomuslainen liikemies Harkimo haluaa poistaa urheilumme kartalta aikaansaavat toimijat, kansalaisia liikuttavan TUL:n ja ruotsinkielisiä harrastajia mukaan vetävän SFI:n. Vievät muka turhaan valtion rahoja. Käsittämätöntä poliittista peliä. Pikemminkin Harkimon pitäisi tukistaa ja opastaa niitä kokoomuslaisia urheilujohtajia, joiden johdolla maamme urheilu on saatettu rapakuntoon.

Kokoomus ajaa soteen valinnanvapautta saadakseen valtion terveysrahoja omilleen. Urheilussa ei kuitenkaan saa olla muita kilpailijoita edesauttamassa urheilumme rikkautta. Urheilussamme tulee antaa kaikkien kukkien kukkia. Näyttöjä tästä on ollut silloin, kun työväen ja ruotsinkieliset urheiluseurat ovat olleet terveen ruumiin ja sielun voimin mukana elävöittämässä ja kehittämässä  urheiluareenoitamme.

Poliitikot ovat suunnannäyttäjiä Suomen urheilussa. He päättävät verovarojen käytöstä. Aina 1950-luvulle asti Suomessa oli vain yksi yksityisin pankin varoin 1928 rakennettu uimahalli Helsingin Yrjönkadulle numeroon 25. Helsinkiläiset uimaseurat HU, HSS, HTU, MaU ja Vetehiset, alkuaan Ylioppilasuimarit, hallitsivat suvereenisti koko Suomen uintia. Lyhyen ajan kylmissä järvivesissä muun Suomen uimarien harjoittelu oli vaatimatonta.

Kun kuntien poliitikot lähtivät mukaan tukemaan uimahallien perustamista, on halleja nyt Suomessa jo yli 200. Uintiharrastus on levinnyt tehokkaan laajasti ympäri maatamme niin, että stadilaiset uintimenestyjät ovat harvassa.

Tässä vain yksi osoitus urheilun ja politiikan hedelmällisestä yhteenkuuluvuudesta.

Entä sitten kun entinen palvottu urheilusankari on raunio?

Eriarvoisuus on vallitseva olotila myös ammatissa nimeltään urheilu. Vallitsee varsinkin alan osaamisessa ja palkoissa. On lajeja, joissa menestys palkitaan ruhtinaallisesti miljoonilla, Kuten formuloissa, jalkapallossa. baseballissa, tenniksessä, golfissa, koripallossa, jääkiekossa, uinnissa ja monessa muussakin lajissa maasta riippuen. Tälle tasolle yrittäjiä riittää. Kaikki eivät luonnollisestikaan onnistu. Mutta lajit tarvitsevat heitä. Kilpailun ja viihteen vuoksi.

Huippuja suitsutetaan ja selkään taputtajia riittää teemalla, että kyllä me sitten ollaan hyviä. Huippu-urheilulla on kyllä varsinkin henkilökohtainen mitalin kääntöpuoli. Parrasvaloissa oleminen ei ole kovin pitkäikäistaä. Alkaa arki. Olet yhä nuori. Elämää elettävänä kymmeniä vuosia. Kenties urheiluammatti ei ole tuottanut säästöjä. Sinulla ei ole muuta ammattia. Elämänmuutos on henkisesti raju. Kestätkö sen? Kaikki eivät. Toimettomana olemiseen tulee mukaan kenties alkoholi, huumeet. Entinen palvottu urheilusankari on raunio. Monien unohtama. Keltaisen lehdistön saalis.

Urheilusta vastaavien järjestöjen ja myös poliitikkojen on ojennettava auttava ja huolehtiva kätensä. Tähän seikkaan on jo jonkin verran meilläkin kiinnitetty huomio. Mutta ei läheskään riittävästi. Jääkiekkoilija Juha Rantasila oli aikanaan maamme kiekkoykkösiä ja huolehti juristiopintonsa kunniakkaasti siinä ohessa. Nyt hän on ollut edelläkävijänä huolehtimassa kiekkouran lopettaneiden kohtaloista esimerkillisesti.

Suomen urheilusankareita ei pidä jättää unholaan. Sivistysvaltiolla on oltava sivistystä. Vakuutusyhtiön ja samalla olympiakomitean johtajalla Timo Ritakalliolla on näytön paikka.

Sehän on sääntö Suomen kokoomusjohtoisessa urheilussa.

Kuningas on kuollut. Eläköön kuningas. Jalkapallomme on menettänyt vasta 65-vuotiaan puheenjohtajansa, tulisieluisen Pertti Alajan.

Nyt haetaan korvaajaa. Ehdolla on Seinäjoen Raimo Sarajärvi. Mies on johdattanut Seinäjoen seuransa Suomen mestaruuteen ja rakennuttanut paikkakunnalle kelvollisen pelinäyttämön. Mutta kuinka ovat sosiaaliset taidot? Tällä kaudella jo kolme valmentajaa on saanut kenkää hänen lapikkaistaan.

Suomen Palloliitolla on vaikeuksia valita Alajan korvaajaa. Varsinkin kun valitsijoiden enemmistön sanaton tehtävä on nimittää puheenjohtajaksi porvari. Sehän on sääntö Suomen kokoomusjohtoisessa urheilussa. Olympiakomiteankin viimeksi nimitetyt molemmat urheiijajäsenetkin ovat kokoomuksen aktiivipoliitikoita.

Kauko-Aatos Leväaho

Kirjoittaja on Demokraatin urheilukolumnisti.

Keskustelua aiheesta

Kolumni

Maija Anttila, Helsinki

Mielipide: SDP:n sisällä eri ryhmät käyvät keskinäistä kamppailua

Yli neljäkymmentä vuotta puolueen jäsenyyttä on iso juttu elämässä. Päätös liittyä puolueeseen ei ollut mikään ”kunhan nyt liityn” -päätös. Ei. Se oli noin kymmenen vuoden harkinta ja pohdiskelu. Sinä aikana kuljin erilaisissa yleisvasemmistolaisissa tilaisuuksissa, myös stallareiden tapahtumissa. Luin myös puolueen ohjelmia ja seurasin ajankohtaisia keskusteluja.

Kun sitten valitsin SDP:n ja liityin Haagan Työväenyhdistykseen, halusin vielä ennen liittymiskokousta keskustella puolueen tilasta ja toimintatavoista yhdistyksen puheenjohtajan kanssa. Muistan, miten hämmästynyt hän oli ehdotuksestani.

Tapasimme ja keskustelimme. Kun sitten liittymiskokouksessa kerrottiin uusista jäsenistä, eräs pitkäaikainen yhdistyksen jäsen kysyi; ”mitä virkaa sinä aiot hakea, kun liityt SDP:eeseen”. Hämmästyin ja hiukan närkästyinkin. ”En mitään virkaa, minulla on hyvä työpaikka, mutta ajattelin edistää sosialidemokraattisten arvojen mukaista yhteiskuntaa”, vastasin.

Tämä ensimmäinen kohtaaminen puolueen järjestöväen kanssa on syöpynyt syvälle sydämeeni. Se kuvasti tietyllä tavalla sen ajan politisoitunutta tilaa yhteiskunnassa. Puolueesta tultiin hakemaan myös ponnahduslautaa omalle uralle. Puolue oli henkilökohtainen etujärjestö.

Puolueen toiminta on pirstaloitunut erilaisten ryhmien etujen ajajaksi.

Jotakin samanlaista ajattelua koen tämän päivän sosialidemokratiassa. Puolueen toiminta on pirstaloitunut erilaisten ryhmien etujen ajajaksi. Kokonaisuus ja isot aatteet ovat hämärtyneet.

Muistan, miten minua nuorena puolueen jäsenenä elähdytti SDP:n kansainväliset rauhan ja solidaarisuuden edistämisen tavoitteet ja toiminta eri puolilla maailmaa. Tälle työlle olisi taas suuri kysyntä. SDP oli myös merkittävin yhteiskunnallisten rakenteiden ja uudistusten eteenpäin viejä – peruskoulu, kansanterveystyö, päivähoito ym. Ay-liike tuki puolueen tavoitteita omilla tavoitteillaan ja kansainvälisellä yhteistyöllä.

Nyt on toisin. Puolueen sisällä eri ryhmät käyvät keskinäistä kamppailua, milloin eläkeläiset vastaan nuoret, työssä käyvät vastaan opiskelijat, palkansaajat vastaan yrittäjät, pätkätyöläiset tai sirpaletyöläiset jne. Poliittisen liikkeen ja ay-liikkeen tavoitteet ja asiat ovat sekoittuneet ja epäonnistumiset heittävät varjon kummankin liikkeen ylle.

Mielestäni kiireellisin tehtävä olisi selkiyttää poliittisen liikkeen ja ay-liikkeen roolit ja omat tavoitteet ja yhteistyön muodot. SDP:n kannalta on tärkeätä, että myös ay-liike uudistuu.

Puolue hakee ohjelmatyöhönsä osanottajia uudella tavalla. Teemat on hahmotettu myös suuremmiksi kokonaisuuksiksi. Se vaikuttaa hyvältä. Toivon, että tässä työssä otetaan tavoitteeksi maalata uusi maailma suurella ja kunnianhimoisella pensselillä. On huomattava, että nuoria elähdyttää idealismi ja suuret tunteet. Sitä herätti SDP aikoinaan ja nyt sen pitää tehdä sama uudelleen. Pois ryhmäkohtaisesta etuajattelusta kohti suurta maailman rauhaa ja solidaarisuutta!

Maija Anttila, Helsinki
AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta

Kolumni

Jutta Urpilainen

Kirjoittaja on SDP:n kansanedustaja Kokkolasta.

Jutta Urpilainen: Suomen EU-linja kirkkaaksi

Keväällä eri puolilla vanhaa mannerta jännitettiin Ranskan presidentinvaaleja. Helpotus oli suuri, kun EU-myönteinen Emmanuel Macron valittiin presidentiksi. Saksassa vaalit pidetään syyskuun lopussa. Riippumatta siitä kummasta kärkiehdokkaasta, Angela Merkelistä vai Martin Schultzista, tulee liittokansleri, Saksan vahva ote EU:n kehittämiseksi jatkuu.

Ensimmäistä kertaa EU:n historiassa on käynnissä neuvottelut yhden jäsenmaan irtautumiseksi jäsenyydestä. Ollaan täysin uudenlaisessa tilanteessa. Samaan aikaan vaatimukset EU:n suuntaan ovat lisääntyneet. Uudet turvallisuusuhat, lisääntyvä maahanmuutto ja jännittynyt kansainvälinen tilanne asettavat vaatimuksia entistä tiiviimmälle yhteistyölle unionissa. Myös toiveet unionin sosiaalisen ulottuvuuden kehittämiseksi ovat kasvaneet. Samoin näkemykset euroalueen yhteistyön syventämiseksi ovat saaneet tuulta siipiensä alle.

EU onkin nyt tienristeyksessä. Todennäköistä on, että Saksan vaalien jälkeen Saksalta ja Ranskalta tullaan näkemään yhteinen esitys Euroopan Unionin yhteistyön syventämiseksi. Kysymys kuuluukin, mikä on Suomen hallituksen linja EU:n tulevaisuuden rakentamiseksi. Se näyttää epäselvältä. Nyt pitäisi olla aktiivinen ja tuoda esille omia ehdotuksia EU:n kehittämiseksi.

Sosialidemokraateilla on nyt tuhannen taalan mahdollisuus tuoda keskusteluun omia näkemyksiämme EU:n kehittämiseksi.

Näin olemme aiemmin toimineet. Lipposen hallituksen aikana Suomen ja Ruotsin ulkoministerit ajoivat EU:n kriisinhallintakykyjen kehittämistä. Kataisen hallituksessa ajoimme Saksan kanssa sijoittajavastuuta osaksi euroalueen riskienjakojärjestelyjä.

Sosialidemokraateilla on nyt tuhannen taalan mahdollisuus tuoda keskusteluun omia näkemyksiämme EU:n kehittämiseksi. Yksin tai yhdessä muiden kanssa. Esimerkiksi ehdotuksia EU:n sosiaalisesta ulottuvuudesta voisi työstää punavihreällä yhteistyöllä. EU:n turvallisuusulottuvuuden visiointiin tuntuisi sinipunayhteistyö luontevimmalta. Pääministeripuoluetta voisimme haastaa kokoamaan kansallista EU-tahtotilaseminaaria vuoden 2009 tapaan.

Suomen kansainvälisimpänä puolueena SDP:llä on uskottavuutta ja perinteitä EU-linjan luomisessa. Suomen paikka on EU:n kaikissa päättävissä pöydissä. Tämän linjan jatkamisessa hallitus tarvitsee opposition tukea – ja ehkä vähän työntöäkin.

Jutta Urpilainen

Kirjoittaja on SDP:n kansanedustaja Kokkolasta.

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta