Työväenpuolueella oli perjantai-illan laskennassa 411 paikkaa parlamentin alahuoneen 650:stä paikasta. Se takaa Britannialle vakaan keskustavasemmistolaisen hallituksen seuraavaksi neljäksi tai viideksi vuodeksi.

Valtava paikkamäärä on kuitenkin enemmän yksivaiheisen enemmistövaalin ja konservatiivien jättitappion aiheuttama vääristymä kuin osoitus työväenpuolueen suursuosiosta.

Puolue nimittäin sai vain hieman enemmän ääniä kuin häviämissään vuoden 2019 vaaleissa, 33,39 prosenttia.

Vaalitulos ilmaisee lähinnä sitä kiukkua, mitä äänestäjät tunsivat populismin lumoihin joutuneita konservatiiveja kohtaan. Omahyväinen Boris Johnson vei pääministerinä puolueensa populismiin samalla tavalla kuin Yhdysvalloissa republikaanit joutuivat Donald Trumpin vangeiksi.

Työväenpuolueen ohjelma lupasi muutosta ja konservatiivien tempoilun aiheuttaman kaaoksen lopettamista. Se ei enää vuosiin ole pelotellut markkinoita sosialisoinneilla, toisin kuin entisen johtajansa Jeremy Corbynin aikaan.

Omista tavoitteistaan Starmer ei kovin paljon puhunut.

Eikä hänellä tunnetusti ole henkilökohtaista vetovoimaa, ihmisenä tuo Britannian syyttäjälaitoksen entinen johtaja on melkoinen sfinksi. Mutta hän on älykäs, kunnollinen, vastuuntuntoinen ja vähän kuiva juristi – siis kaikkea muuta kuin viime vuosien narsistiset populistijohtajat.

Jopa tappiolle jäänyt pääministeri Rishi Sunak sanoi lähtöpuheessaan arvostavansa Starmeria säädyllisenä ja yhteisön etua ajavana ihmisenä.

TUNNELMAT nyt työväenpuolueen valtakauteen heränneessä Britanniassa ovat hyvin erilaiset kuin puolueen edellisen maanvyörymävoiton aikaan 1997.

Kun nuori ja karismaattinen Tony Blair nousi pääministeriksi lamasta toipuvassa Britanniassa, vaaleja seurasivat pitkät ja riehakkaat voitonjuhlat.

Nyt voimakkain tunne kautta maan taitaa olla helpotus. Helpotus siitä, että palataan taloustiedettä ja tutkimusta arvostavien, sosiaalista omaatuntoa osoittavien järki-ihmisten hallitukseen. Sellaiseen, joita Britanniassa ennen oli vuorotellen sekä konservatiivien että työväenpuolueen johtamina. Ennen kuin populismin helppoheikit valtasivat politiikan.

Uuden hallituksen jäsenet tulevat valtaosin olemaan valtion kouluja käyneitä, tavallisten ihmisten lapsia. 2010-luvun konservatiivihallitusten johtajat David Cameronista Boris Johnsoniin ja Rishi Sunakiin asti olivat taas leimallisesti parempiosaista yläluokkaa.

Heillä oli henkilökohtaisesti varaa tehdä päättömiäkin yhteiskunnallisia kokeiluja, joista kivuliain oli tietysti eroaminen EU:sta ja ajatus “globaalista Britanniasta”, suurvallasta joka pärjää parhaiten omillaan.

Brexit aiheutti maan taloudelle pahoja vaurioita väärään aikaan, koronapandemian ja Ukrainan sodan tuomien markkinakriisien päälle. 40 vuotta kohtuullisen hyvin toiminut ulkomaankauppapolitiikka ajettiin alas ilman mitään parempaa vaihtoehtoa.

Mielipidekyselyjen mukaan vain yksi kymmenestä kansalaisesta uskoo brexitin
tehneen maalle hyvää. Vain vain saman verran brittejä uskoo itse hyötyneensä jotain EU-erosta.

KONSERVATIIVIEN johtajana vaalit hävinnyt Rishi Sunak on täysjärkinen ihminen, mutta hänkään ei ole täysin syytön Britannian alamäkeen. Miljonääri oli äänestänyt brexitin puolesta ja kannattanut Boris Johnsonin nousua puoluejohtoon.

Silti hän joutui vastaamaan välillä epäreilusti myös edeltäjiensä, etenkin markkinat pahasti Boris Johnsonin kauden jälkeen sekoittaneen Liz Trussin synneistä. Sunakilla ei ollut tarpeeksi poliittista voimaa kiskoa puoluettaan pois populismin ja veronalennuksia vaativan uusliberalismin suosta.

Kun samaan aikaan puolueessa eli jyrkkä tulkinta thatcherismista, usko pieneen valtioon ja veronalennuksiin, moni tavallinen kansalainen koki että yhtälö oli ajamassa maata vauraiden ehdoilla anarkiaan.

Rikollisuus rehottaa kaduilla, poliiseja ei ole tarpeeksi, julkiset palvelut ovat rempallaan, miljoonat ihmiset odottavat leikkausjonoissa ja asuntopula on paha.

KOVIN PITKÄÄ etsikkoaikaa työväenpuolueella ei muutosten tekemiseen ole.

Tony Blairillä oli sentään vuonna 1997 tukenaan kukoistava, hyvin kasvava talous, joka vasta hänen jälkeensä romahti finanssikriisiin.

Keir Starmerilla on taakkanaan populistien ruvelle ajama talous ja murentuvat julkiset palvelut, jotka jotenkin pitäisi saada taas toimimaan ilman riittäviä varoja ja ulkomaista työvoimaa, jonka brexit osittain vei mukanaan.

Jonkinlainen muutos ja hiljainen vallankumous tulee silti, pienin askelin ja ainakin aiempaa vakaammissa oloissa. Niin ainakin Britanniassa nyt niin ammattiliittojen kuin elinkeinoelämänkin kommenteissa uskotaan.

ULKOPOLITIIKASSA Britannia näyttää jatkavan entisellä linjallaan, Ukrainan tukena ja Suomellekin tärkeänä JEF-maana.

Toinen Britannian tulevaisuuteen vahvasti vaikuttava kysymys on, mitä konservatiivipuolue tekee nyt tappionsa syitä analysoituaan. Jatkaako se nykyisellä populistisella linjalla vai palaako se perinteiseksi oikeistokonservatiiviseksi puolueeksi?

Vuonna 2019 Jeremy Corbynin tappion jälkeen Keir Starmer uskalsi tehdä työväenpuolueelle suuren ja kivuliaan aatteellisen suunnanmuutoksen.

Vielä ei tiedetä, pystyvätkö konservatiivit samanlaiseen. Paluu maltillisille linjoille ei olisi helppoa, sillä Boris Johnson ehti siivota useimmat EU-mieliset vaikuttajat ulos hallituksesta ja osin puolueestakin.

Konservatiivipuolueen johdossa onkin ainakin toistaiseksi sama brexit-mielinen populistinen ydinjoukko, jonka vastarinnalle edes Rishi Sunak ei oikein mahtanut mitään.