Huovinen avaa virkauransa keskeisiä käänteitä kirkon sisällä ja laajemminkin kirkon ja yhteiskunnan rajapinnoilla. Niin hänen piispavuosiensa ortodoksinen kollega, metropoliitta Ambrosius kuin Huovinen itse ovat olleet laajasti yhteiskunnallisesti verkottuneita.

Huovinen avaa suhteitaan yrityselämän johtoon, poliitikkoihin ja keskeisiin kirkollisiin vaikuttajiin. Arviot ovat lempeitä ja kaverillisia. Jonkinlaisena poikkeuksena tulee selväksi, että emeritusarkkipiispa Kari Mäkisen kanssa kemiat eivät kohdanneet.

”Ne lyhyet kuukaudet, jotka Karin arkkipiispakaudella olin enää mukana, saivat minut miettimään hänen johtamistyyliään. Ensivaikutelma hänestä ei ole voimakas, mutta takana on piilevää ja vahvaa vaikuttamishalua. Iso kysymys jokaiselle johtajalle on: Miten ajaa asioita, joita henkilökohtaisesti pitää tärkeinä, ja miten samalla olla koko yhteisöä varten? Oma linja vai kirkon yhteinen linja? Niiden kanssa, jotka olivat Karin kanssa samaa mieltä, hän tuntui tulevan hyvin toimeen. Kitkaista tuntui olevan silloin, jos joku ei peesannut”, Huovinen kirjoittaa.

Kiinnostava yksityiskohta liittyy Turun piispana ja sittemmin SDP:n kansanedustajanakin toimineeseen Ilkka Kantolaan. Kantolan piispaura tyssäsi avioeroon, joka ruodittiin viikkotolkulla julkisuudessa. Huovisen kuvauksesta on pääteltävissä, ettei hän nähnyt Kantolan eroa piispan virasta välttämättömänä.

”Osa piispoista oli yllättävän tiukkana ja vaati Ilkkaa luopumaan virasta. Muistan hyvin tuon tiistaiaamun, kun paineet Ilkkaa kohtaan lisääntyivät. Vaihtoehdoksi kuvittelemani määräaikainen virkavapaus ei enää päättäjille riittänyt. Ilkka tunsi, ettei voinut muuta kuin pyytää eroa. Tunsiko myös painostusta?”

KIRKON PIIRISSÄ Huovista on pidetty voimakkaana ja taitavana, arvioitsijasta riippuen myös kovana vallankäyttäjänä. Hänen kädenjälkensä on näkynyt vahvasti erilaisten kirkkopoliittisten linjausten ja myös henkilönimitysten takana. Toiset ovat saaneet nostetta uralleen, toiset eivät.

Ekumenian eli kirkkojen yhteyden osaajana ja vaikuttajana hän on ollut suvereeni, kansainvälistä tasoa eikä seuraajaa taida olla edes näköpiirissä. Ekumeniaa, jota hän on rakentanut eritoten Rooman kirkkoon päin, Huovinen kuvaa kirjassa suorastaan kohtalokseen.

”Ekumeniasta tulikin varsin varhain teologisen kiinnostukseni kohde ja myös kohtaloni. Kun 1960-luvun lopulla piti valmistua, vaihdoin pääainetta ja gradun aihetta. Ylioppilaspolitiikka oli herättänyt minussa kiinnostuksen sosialidemokraattienn kirkkopolitiikkaa ja Forssan 1903 kokouksen ohjelmaa kohtaan. Siitä olin jo kirjoittanut seminaariesitelmiä. Demariaihe jäi kuin nalli kalliolle, kun Seppo Teinosen pitämä dogmatiikan laudaturseminaari veti puoleensa.”

Sielläkin, missä Huovinen ei ole vaikuttanut, kirkossa on saatettu tulkita hänen ikään kuin perhosvaikutuksen kautta puuttuneen peliin. Jos hakee verrokkia politiikan puolelta, tässä mielessä SDP:n Eero (Heinäluoma) ja Huovinen saattavat olla jonkinlaisia kohtalotovereita.

Huovinen nostaa vallankäyttönsä itse kirjassa esiin, minkä voinee tulkita myös keskustelunavauksena:

”Yksi asia, jossa jouduin itsetutkistelun paikalle, koski niitä arvioita, joiden mukaan minulla olisi ollut kirkolliskokouksessa ja vähän muuallakin paljon valtaa. Jaakko Antilan kirjoittamaa kirkolliskokouksen historiaa arvioidessaan teologian tohtori Aulikki Mäkinen sanoi, että vastaisissa tutkimuksissa pitäisi kriittisesti selvittää, millaista valtaa Eero Huovinen on kirkossa käyttänyt. Olisin kiinnostunut tietämään.”

”Tärkeintä on, millä tavalla ja minkälaisin keinoin olen valtaa käyttänyt. Tätä olen pyrkinyt itsekin arvioimaan, mutta perimmältään tähän punnintaan pystyvät paremmin muut ihmiset. Itse olen jäävi ja varmasti myös likinäköinen. Tässä tarvitaan niitä, jotka ovat olleet kanssani eri mieltä ja myös niitä, jotka ovat olleet samaa mieltä. Historian tuomio on usein kovempi kuin oma arvio.”

HUOVINEN VALITTIIN piispaksi dogmatiikan professorin paikalta Helsingin yliopistosta. Nykyisin yliopistoista ei taida juuri enää piispoja tulla, heidät valitaan erilaisista kirkollisista viroista.

”Hyppy piispanvirkaan oli aikamoinen loikka. Veteen heitettynä oli pakko opetella joki uimatyyli”, Huovinen kuvaa.

Tämä sama kokemus varmasti toistui monta kertaa Huovisen uralla, jolle osui monia suomalaisia syvästi järkyttäneitä traagisia ja ennalta-arvaamattomia tapahtumia. Näiden keskellä hänet muistetaan kansakunnan lohduntuojan roolissa. Moni voinee yhä nähdä silmissään piispan itkevät kasvot tsunamin jälkimainingeissa.

”On mahdotonta verrata onnettomuuksia toisiinsa. Kun Estonia syyskuussa 1994 upposi, 852 ihmistä hukkui. Kaksi poliisia kuoli, kun heidät ammuttiin Helsingissä Tehtaankadulla lokakuussa 1997. New Yorkin torneihin syyskuussa 2001 kohdistuneissa terrori-iskuissa menehtyi 2 996. Myyrmannin ostoskeskuksen räjähdys lokakuussa 2002 vei seitsemän ihmistä. Konginkankaan bussikolarissa maaliskuussa 2004 sai surmansa 23, pääasiassa nuoria. Aasian tsunamissa joulukuussa 2004 katosi ja kuoli kaikkiaan 296 684 eri maiden kansalaista. Suomalaisia kuoli 179, mikä on suurin meikäläisiä kohdannut rauhan ajan menetys yhden päivän aikana. Kaikki nämä onnettomuudet tulivat iholle, toiset henkilökohtaisemmin, toiset yhteisöllisesti”, Huovinen kirjoittaa.

”Aasian tsunami lienee koskettanut kaikkein syvimmältä”, hän sanoo myöhemmin. Huovinen sattui olemaan tsunamin hetkillä Thaimaassa lomamatkalla ja koki katastrofin vaikutukset läheltä.

HUOVISEN AIEMPIA kirjoja ja haastatteluja lukeneille Sielujen puolustaja ei juuri tarjoa uutta. Teosta voikin kuvata jonkinlaiseksi summaksi tai yhteenvedoksi piispakaudesta. Sopiviin väleihin Huovinen upottaa tavalleen uskollisena opetuksellista ainesta, työnsä synnyttämiä oivalluksia.

Monet anekdootit poliitikkojen kohtaamisista ovat viihdyttävää ja kiinnostavaa luettavaa mutta varmasti monille jo tuttuja. Huovinen kertaa muun muassa, miten presidentti Mauno Koivisto ei saapunut hänen piispanvihkimystilaisuuteensa. Ilta-Sanomat tempaisi tästä aikoinaan lööpinkin: ”Koivisto pisti piispan pannaan”.

Myöhemmin Koivisto lähetti Huoviselle henkilökohtaisen kirjeen, jossa hän torjui julkisuudessa esiintyneet olettamukset, että olisi ollut kyse tyytymättömyydestä kirkkoa kohtaan.

Huovisen mukaan presidentti oli kertonut, ettei hän yleensäkään ole pitänyt kohteliaisuuskäyntejä suotavina, jottei syntyisi vaikutelmaa kiitollisuuden ja uskollisuuden ilmauksesta. Koivisto kutsui Huovisen rouvineen lounaalle, jonka keskusteluja Huovinen käy kirjassaan läpi. Koivisto tunsi kirkkoa hyvin.

”Olimme Linnassa miltei kaksi tuntia. En tainnutkaan olla pannassa.”

Myöhemmin Huovinen sai jo piispan virasta eläköidyttyään siunata presidentin hautaan. Siunauspuheessaan hän puhui Koiviston käsistä:

”Olin tavannut hänet vain harvoin, mutta joka kerralta mieleen olivat jääneet hänen kätensä, suuret, mutta ystävälliset. Koiviston kädet johdattivat muistamaan myös Jumalan käsiä”.

Huovinen on siunannut hautaan myös muun muassa Kalevi Sorsan, Johannes Virolaisen ja Harri Holkerin.

PIISPANA HUOVINEN tapasi kutsua Helsingin ja Uudenmaan vaalipiirien kansanedustajia kylään.

”Kutsu kotiin oli monien mielestä hyvä vetonaula ja aika monet edustajat alkoivat tulla tutuiksi. Pyrin huolehtimaan siitä, että tilaisuudet olisivat mahdollisimman mutkattomia ja luontevia. Yleensä alustin lyhyesti, viisi minuuttia oli yläraja. Aiheet olivat joko katsomuksellisia, ihmisyyttä tai kirkkoa koskevia. Edunvalvonnan ylikorostusta varoin. Tarkoitus oli miettiä yhdessä sitä, mikä elämän ja kansan kannalta on tärkeää”, Huovinen kuvaa keskusteluja.

Huovisen mukaan oli oltava kiinnostunut siitä, mitä Arkadianmäelle kuuluu.

”Jos kontaktit ovat olemassa, silloin kanavat ovat auki myös niitä aikoja varten, joina tarvitaan tukea.”

Huovinen sanoo muistavansa monia parlamentaarikkoja hyvällä.

”Pois sellaiset populistiset kuvitelmat, etteivät kansanedustajat näkisi vaivaa työnsä eteen. Vastuullista väkeä.”

Huovinen itse kuvaa olleensa koko ikänsä puoluepoliittisesti sitoutumaton.

”Olen vaaleissa äänestänyt lähes kaikkia puolueita. Yhdenkään jäsenkirjan ottamista en ole edes harkinnut.”

Huovinen pohtii myös kirkon onnistumista yhteiskunnallisessa vaikuttamisessaan. Hänellä on usein tapana pukea kritiikkiä kysymyksen muotoon, ehkä tässäkin: ”Olisiko Kirkkohallituksen ja piispojen yhteistoimintaa voinut tiivistää ja tehostaa?”

”En halua korostaa piispojen asemaa, mutta käytännössä vain on niin, että violettipaidalla on myönteisiä lisäkertoimia, jos vain paidan sisällä on ytyä ja osaamista”, hän jatkaa.

Ytyä oli, kun Huovinen veti 1990-luvun loppupuolella Nälkäryhmää, jonka kannanotto siirtyi sanasta sanaan huhtikuussa 1999 nimitetyn Paavo Lipposen (sd.) toisen hallituksen ohjelmaan. Onnistuneen vinkin kohdistaa vetoomus suoraan hallitukselle oli Huovisen mukaan antanut SAK:n silloinen puheenjohtaja Lauri Ihalainen.

KIRJANSA LOPPUPUOLELLA Huovinen pohtii omaa suhdettaan uraansa ja samalla kirkkoon.

”Etäisyys virkavuosiin on kasvanut. Enää ei ole yhtä suurta tarvetta arvioida omaa huonouttaan tai hyvyyttään. Tehty mikä tehty. Anteeksisaatu mikä saatu.”

Hän sanoo tuntevansa itsensä joskus orvoksi kirkossa, johon kuuluu.

”Kun joku ystävä kysyy, mitä tämän päivän kirkosta ajattelen, huomaan, että vastaan vähän velmuun tyyliini: ’En ole vielä eronnut kirkosta.’

Huovinen sanoo, että häntä vaivaa riitaisuuden ja vastakkainasettelujen kasvu kirkossa ja yhteiskunnassa.

”Vierastan sellaista moralismin nousua, joka peittää armon ja Jumalan. Toivon, että vaikutelmani perustuu enemmän julkisuuden antamaan kuvaan kuin todellisuuteen ihmisten ja seurakuntien arjessa. Kun kohtaa ihmisiä kasvotusten eikä tarvitse katsoa heitä vain ulospäin näkyvien kärjistysten kautta, mieli on paljon myönteisempi. Minä uskon suomalaisten ja kristittyjen hyvään tahtoon.”