Sitähän Neil Hardwick toden totta on ollut, kuten kaikki – ja tarkoitan, kaikki – 1970-80-luvun suomalaisessa, paljolti tv-viihteen muovaamassa yhtenäiskulttuurissa eläneet tietävät. Monet tietävät hänet myös lukuisista teatteriohjauksistaan, enimmäkseen hauskoja nekin, jotkut ehkä jopa hänen humoristisista kirjoistaan.

Hardwickin muistelmateoskin on hauskalla, vähän epäkorrektilla tavalla vinksahtanut. Siksi kai sen nimi on Poistetut kohtaukset ja alaotsikko on Muistelmat, jotka molemmat on kansitekstissä yliviivattu.

Muistelija on kehittänyt kelailuilleen kehystarinan, jossa hän on tyttärensä luota päivällisiltä kotiinsa talvipimeällä palatessaan kaatunut rollaattorinsa kanssa luminhankeen palvelutalonsa takapihalle. Ollaan ”rauhallisella kadulla vanhusten kaupunginosassa” ja oletettavissa on, että paikalle ”ei tule ketään ennen varttia vaille kahdeksaa aamulla.” ”Ehdin kuolla siihen mennessä.” Äänensä hän toteaa olevansa niin heiveröinen, etteivät avunhuudot kanna mihinkään.

IHMEEN PALJON Hardwick saa mahtumaan kirjan vain 214 varsinaiseen tekstisivuun. Tai siis niihin tunteihin, joina hän tantereessa makaa (minkäänlaista aikamäärää hän ei ahdinkonsa kestolle anna). Mitään kronologiseksi määrittyvää ei kirjan muistumissa ole. Muistojen sirpaleet poukkoilevat vapaasti lähimenneisyydestä lapsuuteen ja nuoruuteen Englannissa, 1990-luvun alun vakavan masennuksen kaudesta takaisin Suomeen ihastuksen perässä matkaamiseen tai suomalaiseen televisiohistoriaan jääneistä 1970-luvun lopun ja 1980-luvun alun komediasarjojen kaudesta tas Englantiin Cambridgen King’s Collegen opiskeluvuosiin.

Noina collegevuosina kuului muuten kutsu Capenhurstin ydintutkimuslaitokselle, jonne fysiikassa ja matematiikassa lahjakasta nuorta Neiliä pyydettiin harjoittelijaksi. Sen myötä hänen piti allekirjoittaa Official Secrets Act, tiukka salassapitosopimus, jonka rikkomisesta sanktiot olivat hänen mukaansa kovat. Kirjassaan Hardwick vähän availee uraanitutkimuksiaan, mutta ei isommin: ”Voisin väittää, että jos kertoisin yhtään enempää, rikkoisin Official Secrets Actia, mutta se olisi surkeaa leveilyntapaista. Todellisuudessa en muista yksityskohtia.”

Näissä kirjan Britannia-paloissa ollaan sellaisten juttujen äärellä, joista harvempi on aiemmin päässyt kuulemaan tai lukemaan. Niihin kuuluvat myös hänen varsin kipeät muistonsa perhesuhteistaan. Opettajaisästään Neil toteaa, että tämä oli ”aktiivinen konservatiivi ja kirkkokuoron jäsen – – – ja kampanjoi vahvasti sitä vastaan, että naiset hyväksyttäisi jälkimmäisen jäseniksi. Useimpien sodan aikana palvelleiden miesten tapaan hän oli myös rasisti.” Silti: ”Annan kaiken hänelle anteeksi, koska hän oli mukava kaveri.”

Äiti ei anteeksiantoa juuri saa. ”Äitini oli sosiopaatti, joka vihasi kaikkia, myös lapsiaan.” Hardwick kertoo äitinsä suosikkitokaisun miehelleen olleen ”kuole jo!”, ja kertoo tämän tuhonneen hänen siskonsa ”tavalla, josta kuulin vasta seitsemänkymppisenä, ja toivon, etten olisi kuullut silloinkaan.”

KIINNOSTAVIMMILLAAN kirja on Hardwickin muistellessa töitään teatterin parissa, hauskimmillaan tv-viihteen tekemistä kelailtaessa ja henkilökohtaisimmillaan mutta myös kitkerimmillään, kun muistelija ruotii omaa, vaikeaan eroon päättynyttä avioliittoaan.

Teatterimuistoista herkullisimmaksi nousee 2000-luvun alkuvuosina Helsingin kaupunginteatterissa pyörinyt Ronald Harwoodin kirjoittama Kvartetti, jota Hardwick ei ensisijaisesti olisi edes halunnut ohjata. Oopperalaulajien vanhainkotiin sijoittuvan komedian näyttelijäkvartetin muodostivat neljä rakastettua veteraania, Kyllikki Forssell, Ritva Valkama, Lasse Pöysti ja Pentti Siimes, joista jokaisen kanssa ohjaajalla oli omanlaistaan säätöä, vähiten Valkaman, eniten Forssellin ja Siimeksen. Näin Hardwick kertoo Forssellista: ”Hän kapinoi avoimesti. Hän ei noteerannut minua, vaan alkoi ohjata itse.”

Harjoitusvaiheen vaikeuksista huolimatta Kvartetista tuli megamenestys, se pyöri kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä kymmenen vuotta loppuunmyytynä. Tosin Hardwick oli ehdottanut teatterinjohtaja Asko Sarkolalle ohjattavakseen irlantilaiskomedian Kiviä taskussa, mutta tämä antoi sen Pentti ”Bona” Kotkaniemen työstöön. Martti Suosalon ja Mika Nuojuan kaksin esittämä 15 roolin komedia on Hkt:n ohjelmistossa yhä. Ensi-illasta tulee lokakuussa kuluneeksi 23 vuotta!

Se kuuluisa ”Suuri yleisö” tuntee Hardwickin kädenjäljen hänen tv-kakkoselle ohjaamistaan komediasarjoista, jotka nekin pyörivät uusintoina ja Yle Areenassa päättymättömästi. Hardwick toi kirjoittamillaan sarjoilla Tankki täyteen, Reinikainen (nämä yhdessä Jussi Tuomisen kanssa) ja Sisko ja sen veli sitcomin Suomeen, mistä riittääkin hupaisaa kerrottavaa, sillä Yleisradiossa ei moisesta käsitteestä tiedetty 1970-luvun lopussa juuri mitään, mutta suomalainen sellainen siellä haluttiin ohjelmistoon saada.

Sitcomin suomalaisen päänavauksen ytimessä olivat Vilénit (Ilmari Saarelainen, Sylvi Salonen, Tauno Karvonen).

”Eihän täällä ole vitsejä! Komediakäsikirjoitus ilman yhtään vitsiä!” kuului kakkosen tuolloisen ohjelmapäällikön ensireaktio sarjatarjokkaasta, jonka avausjakson ensimmäisen kymmenminuuttisen aikana kukaan henkilöistä ei sano mitään.

Kriitikotkaan Jukka Kajavan johdolla eivät alkuun kotitekoiselle sitkomille lämmenneet. Mutta kansa tykkäsi.

Päälaellelleen asetelma kääntyi Hardwickin kunnianhimoisimman ja itse parhaanaan pitämänsä tv-sarjan kohdalla. 1991 ensiesitetty Pakanamaan kartta koettiin epälineaarisuudessan kansan parissa liian vaikeselkoiseksi, mutta kriitikot taas pitivät siitä enemmän.

KIRJA ON pullollaan Neilin ja eri ihmisten kohtaamisia työn ja taiteen merkeissä. Jotkut satunnaisia, toiset verkostoututumisen ja yhteisten töiden kautta tapahtuneita. Ihmisiä tulee ja menee samankaltaisena vuona kuin koko kirjan tajunnanvirtainen perusvire. Krzysztof Kieslowskista Aku Louhimieheen, Jussi Jurkasta Hannele Lauriin tai Michael Fraynista Jouko Turkkaan.

Muistelmateokseksi Poistetut kohtaukset on kronologiaa kaihtaessaan virkistävän epäortodoksinen sekä itseironisessa ja sarkastisessa huumorissaan myös epäsuomalainen. Itseriittoinenkin se on mutta sanotaan näin, että sopivissa määrin.

Ennen kaikkea se avaa uudenlaista näkymää niin televisio- kuin teatterityöhön, mutta myös niitä tehneeseen nyt 76-vuotiaaseen mieheen, joka kirjansa pahaenteisestä kehyskertomuksesta huolimatta on yhä keskuudessamme.