Aloitetaan retki eteläisestä lähtöpisteestä. Hangon visaveteraani Juhani Niemi tuntuu olevan varsin innoissaan visakirjailijastamme.

”Vuosi, pari sitten, etsiessäni vastausta johonkin kirjavisakysymykseen, törmäsin tähän kyseiseen kirjaan. Sitä en muista, löysinkö silloisen vastauksen, mutta tämä kirja tuli luettua kerralla.

Kyseessä on Juhani Känkäsen esikoinen ‘Toivon mukaan’, joka sai ilmestymisvuonnaan 2005 Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon. Juuri sain käsiini Känkäsen viimeisimmän teoksen ‘Luppa ja Tattis’, joka on ainakin vaelluskertomus, kasvukertomus, humoristinen kertomus, eläinkertomus, kirjallinen kertomus ja kertomus. Mutta ei lastenkirja, nimestään huolimatta.

Aivan loistava kirja luettavaksi, edes viittaukset taidehistoriaan eivät häiritse lukukokemusta. Sen verran hyvin ne on siloiteltu tarinaan mukaan.”

Sirpa Taskinen on taas vähän varauksellisempi.

”Juhani Känkänen sai Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon teoksestaan Toivon mukaan vuonna 2005. Kirjaa voi lukea parodiana, ja siinä on hyviä läppiä tyyliin ’riski sairastua aikuisiän taiteilijuuteen’ ja ’Täällähän on pimeää kuin jouluna asian lähteillä!’, mutta ihan loppuun asti en paksua teosta jaksanut lukea.

Muut lukijat ovat ilmeisesti olleet suopeampia, sillä kirja oli ilmestymisvuonnaan Akateemisen kirjakaupan suosituin esikoisteos.”

Pertti Vuorela menee asian ytimeen.

”Keskeisellä sijalla on viiva, jollaisen Toivo piirsi konttausikäisenä kotinsa kaikkia seiniä yhdistäväksi täsmälleen samalle korkeudelle. Siitä viivasta alkaa Toivo Päählön maineikas taiteilijan ura, joka päättyy kuinkas muuten kuin viivaan.

Juonessa on yllättäviä käänteitä kuin vekkihameessa. Ronskit, karikatyyriset sivuhenkilöt kuten Muna-Raikka ja puolukkauskovainen isoisä vauhdittavat hulvatonta ja koomista tarinaa. Veijaritarina parhaimmillaan.”

* * *

Eero Reijosen tutusti rönsyilevässä vastauksessa on paljon hyviä havaintoja.

”Känkänen piirtää taiteilijantyöstä riipaisevan karikatyyrin. Joskus kuuluu luomisprosessin edetessä naurua, pikemminkin epätoivon kuin ilon; ei taiteilijalla ole siipiä olkapäissä vaan lyijypaino kengissä. Taiteilijat ovat parhaimmillaan kaskujen aiheina. – – –

Hyvin kirjaileva graafikko asettaa sanansa taiteen peruskysymyksistä: ’Ihmisestä on luonnos tehty jo ennen hänen syntymänsä hetkeä. Tämä käy hyvin yksiin taiteen, myös maalaustaiteen, perusteiden kanssa. Taide on paitsi asioiden tuntua myös maailman ennakointia. Liike kuvataan aina jonkun toisen liikkeen alustuksena. Ajatteleva Rodinkin sanoi, että oikein kuvatussa liikkeessä vartalo ei suorita kuvauksen kohteena olevaa liikettä vaan valmistautuu jo seuraavaan…. Ohje maalaamisessa ja piirtämisessä on, että parempi on karsia mahdolliset virheet tulevasta teoksesta jo ennen työhön ryhtymistä kuin pyyhkiä niitä vasta paperilta ja kankaalta.’

Länsimetron suunnittelijoiden olisi pitänyt lukea Juhani Känkästä ja jättää Taloussanomat
tauolle. – – –

Freskomaalaus on visakalloakin jonkin verran katsojana ja kokijanakin kiinnostanut. Nykytekniikkakin peukuttaa kohti kattoa tässä kohtaa, sillä visakallo kääntyy vuosi vuodelta paremmin parkettia kuin kattoa kohti. Pirunmoinen tuli on täytynyt roihuta näiden todellisten artistien rinnassa. Michelangelokin paukutti vuosikausia huippujälkeä pää alaspäin hikisten taljojen varassa.

Huima freskomaalauksen abc-kirja tämä Känkäsen Toivo-tarina on. Piruuttani kaivoin vanhan Firenzen taideaarteita käsittelevän opuksen esiin ja vertasin; tanakkaa faktaa sielläkin, tietysti. Duuni oli tiukkaan aikataulutettu. Värit on jouduttu sivelemään kostealle kalkkilaastille. Laastin nopean kuivumisen takia seinästä voitiin rapata kerrallaan vain sellainen osa, jonka taiteilija pystyi maalaamaan päivässä, eli niin sanottu päivätyö.

Tarinankertoja Känkänen on Espoon kaudellaan vetänyt tästäkin puuhasta jämäkän viivan… katoamispiste ei leviä tuumaakaan ohi visaisen kallon. Jos mies pystyy kirjoittamaan freskomaalauksen teknisistä vaatimuksista yhtä raikkaasti kuin tikkupaskan sinkoamisesta kuusikkoon, voidaan häntä kutsua taiteilijaksi.”

Mauri Panhelainen löytää Känkäsen taiteilulle vertailukohdan todellisuudesta.

”Kotikaupunkiin perustettavaan tehdasgalleriaan tilataan taiteilija Päählöltä suurisuuntainen kattomaalaus Michelangelon Sikstiiniläiskappelin kattoon tekemien freskojen tapaan. Siitä tulee Päählön uran pääteos, nimeltään ’Karvarannan utopia’. Se kuvaa kaupungin historiaa ja kehitystä, mutta omaperäiseen tapaan. Kaupungin merkkihenkilöt haluavat kuvaan mukaan. Päählö maalaa kaupunginjohtajan pään väärin päin, muilla silmää tekevillä ei ole vaatteita verhonaan, postinkantajalla on neljä kättä ja torimummolla silakkasormet. Pienten enkeleiden mallina käytetään porsaita ja sitä rataa. Skandaalihan siitä tulee.

Etsimättä tulee Känkäsen romaanista mieleen taiteilija Pellervo Lukumiehen 1970-luvulla Toivakan kirkon kattoon maalaamat pop-taiteen tyyliset freskot. Alkuperäisenä tehtävänä oli vain entistää Alvar Aallon suunnittelemat maalaukset, mutta Lukumies teki työn ’oman sielun ja persoonan mukaan’. Silloinen Toivakan kirkkoherra pahoitti mielensä eikä hetkeen laskenut taiteilijaa kirkkoon. Nykyään Lukumiehen maalaukset ja kirkko ovat Toivakan matkailuvaltti.” (rb)

Viikon 15–16 sitaatti

Viikon kirjailija täyttäisi tänä vuonna 85, mutta hänen elämänsä katkesi murheellisissa merkeissä aivan liian varhain. Paljon mahtui tragediaa hänen lyhyen elämänsä varrellekin, mutta siitä hän ammensi myös aineksia kiiteltyyn tuotantoonsa, joka käsitti sekä runoa että proosaa. Hänen merkittävimpänä pidetty teoksensa ilmestyi postuumisti.

Kuka kovan onnen lapsi, mikä teos? Vastaukset pääsiäisen tähden vasta 26.4. mennessä  osoitteella Demokraatti/Kirjavisa, PL 338, 00531 Helsinki tai sähköpostilla kirjavisa@demokraatti.fi. Yhdelle palkinto.

”Siihen kohtaan tulvii väri, himmeä purppura.
Muu ruumis on kauttaaltaan kalpea,
helmenhohtoinen.

Kallionkolossa
meri imee hellittämättä,
yksi onkalo kokonaisen meren ydin.

Kärpäsen kokoisena
tuomion merkki
ryömii alas seinää.

Sydän sulkeutuu,
meri luisuu takaisin,
peilit on peitetty lakanoin.”