Jenni Toivoniemen toinen pitkä elokuva tuo mieleen, eikä edes kovin etäisesti, Robert Altmanin ohjauksen Nashville (1975), jossa joukko ihmisiä sukkuloi Yhdysvaltain etelävaltioiden musiikkikaupungin kantrihenkisessä ilmapiirissä ja ihmissuhdeviidakossa.

Rolf Bamberg

Demokraatti

Samankaltaista perusasetusta Altman käytti vaatimattomammin tuloksin myös elokuvissaan Mitkä häät! (1978) ja Prêt-à-Porter (1994).

Toivoniemen esikoisohjaus Seurapeli (2020) puolestaan nosti vertaisteoksena ajatuksiin Lawrence Kasdanin mainion sukupolvidraaman Sisärengas (1983).

Olivat nämä mahdolliset referenssiteokset sitten Toivoniemeltä tietoisia tai tiedostamattomia, voi todeta, että vaikutteita on saatu vahvoilta tekijöiltä.

PERHOSET-elokuvassa Suomen Nashvillen virkaa saa itseoikeutetusti hoitaa Seinäjoki, kun musiikillisena kehyksenä on tango eli meikäläinen vastine nostalgiasta ja ihmissuhdevatvomisesta ammentavalle kantrille.

Anna Brotkinin kirjoittaman elokuvan perusta on hyvä: työ- ja elinkeinoministeri esikuntineen maakuntamatkalla Etelä-Pohjanmaalla hänelle oudossa todellisuusympäristössä eli sydänkesäisten Tangomarkkinoiden aikaan. Se tarjoaa tarinalle monia kulkusuuntia.

Pääväyliä on pari. Ministerin avustajana työskentelevä Siiri (Aksa Korttila) on ammatissaan kunnianhimoinen pinko, mutta psyyke ei tahdo paineissa aina pysyä kasassa. Nyt hämmentäväksi muuttujaksi tulee isä Petri (Jani Volanen), seinäjokinen has been -iskelmätähti, joka on tangomarkkinoilla hanttihommissa. Isä-tytär-suhde on katkennut vuosia sitten, eikä jälleenrakennus instant-pohjalta suju.

Ministeri (Leea Klemola) itse on pahansisuinen, kärsimätön ja aviokriisissä, mikä ei tee avustajien elämää helpoksi. Ministerin fiilistä ei yhtään helpota se, että joutuu pyörimään tangojunttien keskellä ja hymyilemään pakosta yrittäjäpiireille.

Tangomarkkinat on todellisuudessakin melkoisen absurdi tapahtuma, joten se on oiva alusta komedialle, mutta jotenkin tämä omalaatuinen kansankarnevaali jää matkan varrella enemmän kulissiksi. Lupaavan irtonaisena tapahtumakudelmana käynnistynyt tarina jää pyörimään kuluneempien teemojen, kuten isä-tytär-suhteen sekä isän ja valheelle rakennetun elämän ympärille.

Eteläpohjalaisuus näkyy elokuvassa enemmän vain kuvallisina vinjetteinä kuin varsinaisena tarinaelementtinä.

Kaikki kunnia lysähtäneiden ihmissuhdekehikkojen uudelleenpystytykselle, mutta tässä elokuvassa se on kuivunein aines. Näitä on kelattu suomalaisessakin elokuvassa sen verran paljon, että raikkaampaa olisi ollut painella vain urku auki runsaille sivupoluille. Mukavasti piirtyvälle sivuosahenkilöstölle olisi suonut enemmän tilaa.

Sitä olisivat ansainneet esimerkiksi sammunutta tangotähteä pakkomielteisesti fanittava pariskunta (Katja Küttner ja Jarkko Pajunen), liittymäasioiden kunnosta tangokekkereiden tuoksinassa sitkeästi huolehtiva kloppi (Miro Lopperi) ja Petriä pomottava autokauppias (Hannu-Pekka Björkman) – oikea pohjalaisen rintajouppilaisuuden arkkityyppi.

Eteläpohjalaisuus näkyy elokuvassa enemmän vain kuvallisina vinjetteinä kuin varsinaisena tarinaelementtinä: paitsi tangoa, nähdään yrittäjähenkisyyttä, pesäpalloa, lievää häjyilyä ja toki lakeuden peltomaisemaa.

PÄÄOSASSA kutsumanimensä mukaisesti perhosena lepattava Siiri on elokuvan dynamo ja levottomin sielu. Ensimmäistä isoa leffarooliaan tekevällä Aksa Korttilalla on lupa tempoilla, kun roolihahmolla on diagnosoitu paniikkihäiriö.

Leea Klemola on aivan mainio hänelle poikkeavassa ministeriroolissa. Kireässä poliitikossa on vaaraa ja hupaisuutta – niin kuin esittäjässäänkin.

Muiden näytteleminen on sordinoidumpaa, ehkä sitä kliseistä kuvaa jäyhistä pohjalaisista myötäillen.

Perhoset on parhaimmillaan kelpo komediaa, heikoimmillaan löysähköä perhedraamaa. Saa sitä nimensä, tapahtumapaikkansa ja iskelmällisen kehyksensä puolesta pitää myös vaikkapa kunnianosoituksena suomalaiselle viihdyttäjälle.

Seinäjokelaislähtöisen Paula Koivuniemen ensilevytys oli nimeltään Perhonen, ja sitä myös elokuvan soundtrackilla tapaillaan.