Arvio Alpo Aaltokoski Companyn tanssimaratonin ensi-iltateoksista: Tinkimätöntä ja pakotonta tanssia

Kuva: Tanja Ahola
Alpo Aaltokoski Companyn tanssimaratonin helmiin kuului esitys Veljet. Siinä tanssivat Ahto Koskitalo, Jussi Väänänen ja Jouni Majaniemi.

Alpo Aaltokoski Company järjestää Stoassa viikonloppuna alkaneen kahdeksanpäiväisen ”Aaltokoski Dance Marathonin”, jossa nähdään ryhmän neljästä teoksesta peräti viisitoista esitystä.

Kaksi teoksista on uusia ja ne saivat ensi-iltansa viikonloppuna. Toinen  on Alpo Aaltokosken kolmelle miestanssijalle tekemä ”Veljet” ja toinen Johanna Ikolan niin ikään kolmelle tanssijalle tekemä Fuga. Myös Aaltokosken ”Ali & Alpo” on tältä vuodelta ja vain hänen oma soolonsa ”Deep” on varhaisempi, vuodelta 2000, mikä ei suinkaan tarkoita, että se olisi yhtään vanhentunut.

Nykyään jo kuusikymppinen ja monin tavoin suomalaiseen nykytanssiin vaikuttanut Aaltokoski on aina ollut teoksissaan vahvasti liikelähtöinen. Näin on myös Veljet-teoksen kohdalla. Eikä liike ole mitä tahansa, vaan teknisesti vaativaa, hyvin fyysistä ja yksityiskohtaista. Kun tähän lisätään voimakas tunnelataus ja sen uskottava ilmaisu, ei tuloksena voi olla muuta kuin erittäin vaikuttava esitys.

Tanssi

Aaltokoski Dance Marathon, Stoa

Veljet

Koreografia Alpo Aaltokoski – Valot Kalle Paasonen – Ääni Aake Otsala – Puvut Taina Relander – Tanssijat Ahto Koskitalo, Jouni Majaniemi, Jussi Väänänen

Fuga

Koreografia Johanna Ikola ja työryhmä –  Musiikki J. S. Bach – Valot Kalle Paasonen – Tanssijat Jouni Majaniemi, Unna Kitti, Johanna Ikola

En tiedä, onko se ollut tarkoituksellista, mutta Veljet-esityksen kolme tanssijaa ovat taustaltaan lähtöisin eri tanssilajeista. Nuorimman heistä, Jouni Majaniemen pohja on nykytanssissa, Ahto Koskiluodon tausta on kansantanssissa ja Jussi Väänänen on viime vuosiin saakka ollut tunnettu ennen kaikkea kilpatanssijana. Tämä ei tarkoita, etteivätkö he kukin hallitsisi nykytanssin ja erityisesti Aaltokosken liikekieltä aivan upeasti, mutta se tuo kunkin habitukseen ja liikkeiden käsittelyyn hiuksenhienoja eroja, jotka minusta vain syventävät teoksen sisältöä.

Veljethän, ovat he sitten sukulaisia tai muuten ystäviä, ovat aina erilaisia. Ja veljeyteen kuuluu tämän erilaisuuden hyväksyminen, vaikka aina ei oltaisikaan samaa mieltä. Esitys tuo hienosti esille sen, miten moniulotteisia ihmisten väliset suhteet voivat olla ja miten tärkeitä me loppujen lopuksi toisillemme olemme, vaikka välillä etääntyisimmekin.

Kaikki kolme miestä ovat esityksessä hyvin vahvasti läsnä ja tekevät komeaa työtä, mutta silti vahvimman jäljen jättää Jussi Väänänen. Hänen näyttämökarismansa on aivan uskomaton ja hänen tanssinsa ja tulkintansa niin vereslihaista, että se ei voi olla koskettamatta.

Veljet on mistään tinkimätön, hieno nykytanssiesitys, joka näyttää miten paljon ja mitä kaikkea liikkeellä pystytään ilmaisemaan, kun se todella osataan.

Vapautunutta liikkeellistä keskustelua

Johanna Ikolan Fuga on myös liikelähtöinen ja ennen kaikkea musiikkilähtöinen teos, sillä sen pohjana on J. S. Bachin sävellys ”Die Kunst der Fuge”.

Katsojien ympäröimälle näyttämölle rakentuu kuusiosainen esitys, jossa vuorottelevat musiikilliset ja musiikittomat osuudet. Ensin tanssijat hiljaisuudessa tavallaan esittelevät esityksen liikeaiheet, joita he sitten varioivat ja kehittelevät musiikin myötä. Myös hengitys ja sen eri nopeuksien käyttö liikkeen johdattelijana on osa teosta. Lopulta jäljelle jää pelkkä musiikki, joka saa vaikuttaa katsojaan valojen hitaasti himmetessä.

Esitys perustuu tanssijoiden Jouni Majaniemen, Unna Kitin ja Johanna Ikolan vahvalle keskinäiselle kontaktille. Vaikka teos on koreografioitu, se vaikuttaa hyvin vapautuneelta liikkeellisesti käydyltä keskustelulta tanssijoiden välillä. Tanssi on luonnollista, pakotonta ja rentoa. Se on yhtä abstraktia kuin Bachin musiikki. Siis vain liikettä ja sen muotojen kauneutta ilman sen syvällisempää tunnetta tai tarkoitusta. Liikettä liikkeen ilosta.

Latinankielinen sana fuga tarkoittaa pakoa ja pakenemista. Sitä myös tavallaan on Ikolan koreografia. Se ei tarvitse määrittelyä, esityksestä voi nauttia vain liikkeenä, mutta toisaalta halutessaan, kuten musiikkiinkin, siihen voi liittää haluamiaan sisältöjä, tunteita ja tunnetiloja.

Annikki Alku

Keskustelua aiheesta

Arvio Turun kaupunginteatterin Sormus-spektaakkelista: Visuaalisesti toimivaa road movieta

Kuva: Otto-Ville Väätäinen
Taru sormusten herrasta -näytelmän parhaita hetkiä trajoaa hobittinelikko, jota esittävät vasemmalta Hannes Suominen, Teemu Aromaa, Markus Riuttu ja Stefan Karlsson. Vieressä Gandalfia esittävä Mika Kujala.

Yli tuhat sivua romaania, yli yhdeksän tuntia elokuvaa. Tällaisen perinnön ovat vuorollaan jättäneet Taru sormusten herrasta –trilogian (1954­-55) luoja, kirjailija J. R. R. Tolkien ja hänen kaninisoidusta fantasiatrilogiastaan elokuvallisen tulkinnan tehnyt ohjaaja Peter Jackson.

Turussa on vastattu haasteeseen nelituntisella suursatsauksella, eikä kaupunginteatterissa ei ole pitkään aikaan nähtykään yhtä näyttävää fantasiaa. Siitä ansaitsevat suurimmat kehut lavastaja Teemu Loikas ja pukusuunnittelija Pirjo Liiri-Majava. Näyttämö muuntautuu moniin erilaisiin Keski-Maan maisemiin, joista onnistuneimpia ovat vehreä Kontu ja synkkä Mordor.

Erityisen upeaa katsottavaa ovat nukkemaiset mustat ratsastajat. Fantasiamaailma pursuaa näyttämön joka suunnasta. Örkit laskeutuvat pitkin seiniä  ja myös enttien metsä elävine puineen on vaikuttava taidonnäyte Turun kaupunginteatterin verstaalta.

Esitystä varten on valmistettu noin 150 pukua, jotka esittelevät yleisölle maagiset haltiat, pikkuiset hobitit, karmaisevat örkit ja urheat ritarit.

TEATTERI

Turun kaupunginteatteri
J.R.R. Tolkien: Taru sormusten herrasta
Dramatisointi Sami Keski-Vähälä – Ohjaus Mikko Kouki – Koreografi ja apulaisohjaaja Oula Kitti – Lavastus Teemu Loikas – Puvut Pirjo Liiri-Majava – Valot Janne Teivainen – Ääni Iiro Laakso – Naamiointi Minna Pilvinen – Rooleissa mm. Stefan Karlsson, Hannes Suominen, Teemu Aromaa, Markus Riuttu, Mika Kujala, Markus Järvenpää ja Miska Kaukonen

Aina ei edes tarvita maskeerausta. Vaikka Miska Kaukosen esittämä Klonkku on tehokas kaljuineen ja tekohampaineen, hienointa on seurata Kaukosen kehonkieltä. Hän on ottanut mallia elokuva-Klonkun mieleenjääneestä kouristelusta ja laahustamisesta.

Myös visuaaliset suunnittelijat ovat opiskelleet Jacksonin visiot tarkasti. Suoria viittauksia elokuvatrilogian maisemiin (Sauronin silmä) ja hahmoihin (mm. Gimli-kääpiö ja Aragorn-ritari) on useita.

Tiivistämisen taito

Ei käy kateeksi ansioitunutta käsikirjoittaja Sami Keski-Vähälää, joka on dramatisoinut näytelmän  Tolkienin alkuperäistekoksen pohjalta. Näyttämöversiosta on totta kai jouduttu rajaamaan paljon pois, mutta juonen on silti kuljettava. Siksi on keskitytty seuraamaan tarinan johtomotiivia eli sormusta, ja kuinka se pitää tuhota.

Tarinasta ennestään tietämätönkin pysyy kärryillä, mutta tiivistyksen jäljiltä hahmot jäävät kuitenkin harmillisen pinnallisiksi. Näytelmä on kuin roadmovie, jossa käydään läpi suuren kertomuksen tärkeimmät käänteet ja huipentumat.

Käsikirjoitus jääkin aika staattiseksi. Taistelukohtauksen jälkeen hahmot keskustelevat jämähtäneenä paikoilleen ja sitten taas lähdetään seuraavaan koetukseen – tämä toistuu näytelmässä useasti.

Hupaisat hobitit

Taru sormusten herrasta –saaga on hyvin vahvasti seikkailukertomus, ja sellaisena kirjailija itse on halunnut teoksensa otettavan vastaan. Hahmot ovat myös seikkailutarinalle tyypillisesti joko hyviä tai pahoja. Ainoastaan Klonkku tasapainottelee demonisen mielensä kanssa.

Hahmoilta siis ei ole edes odotettavissa kryptistä ulottuvuutta tai  syvällisyyttä. Näytelmäversiossa esimerkiksi Aragornin (Markus Järvenpää) kasvu kuninkaaksi jää hyvin pintapuoliseksi, eikä Gandalf-velhon (Mika Kujala) suuri viisaus välity.

Ainoastaan Hannes Suomisen taitavasti esittämä, sormuksen kuljettaja Frodon (Stefan Karlsson) uskollinen ystävä Sam saa sävyjä ja koskettaa. Esityksen mehukkainta antia onkin hobittinelikko kokonaisuudessaan ja sen keskinäinen kemia.

Ellinoora Sandell

Keskustelua aiheesta

Arvio Kom-teatterin Veriruusuista: Unohtakaa totuuskomissiot, nähkää ja säilökää muistiinne sen sijaan tämä esitys

Kuva: Marko Mäkinen
Viimeisellä rannalla. Punaisten pakolaiskaravaanin matkan katketessa Sigrid (Helmi-Leena Nummela) ja Martti (Antti Autio) ehtivät vielä löytää toisensa, hetkeksi.

Kun näkee viikon sisään kaksi saman romaanin pohjalta tehtyä teatteriesitystä, ei voi välttyä vertailemasta. Ei, vaikka niiden toisiaan vasten peilaaminen ei tekisi oikeutta kummallekaan eikä vertailu sinänsä kertoisi niistä mitään merkityksellistä.

Mutta sen verran ennakko-odotusten vastainen näiden kahden Anneli Kannon ”Veriruusut”-romaanin pohjalta tehdyn teatteriproduktion tapa lähestyä aihettaan on, että pakko niitä on hetken rinnatusten tarkastella

Siis: Sirkku Peltolan ohjaama ja näyttämölle kirjoittama Tampereen Työväen Teatterin ”Tytöt 1918” -musikaali tekee punakaartin tytöt yksilöinä tutummaksi ja tuo heidät persoonina lähemmäs katsojaa kuin Lauri Maijalan Veriruusut-ohjaus Kom-teatterissa. Ja vastavuoroisesti: Kom-teatterin esityksen herkkäviritteinen musiikkidramaturgia koskettaa syvemmältä kuin TTT:n musikaalin suuri ja mahtava kattaus.

Näin nämä erimittakaavaiset esitykset ovat toisiinsa nähden vahvemmilla niillä alueilla, joilla juuri sen toisen olisi arvellut olevan etulyöntiasemassa.

Se isommista vertailuista, koska molemmat ovat äärimmäisen myötäelettävää ja armotonta aihettaan hyvin pohditusti lähestyvää teatteria. (TTT:n Tytöt 1918 arvioitu Demokraatin 15.2. ilmestyneessä paperiversiossa)

Radikalisoitumisen läpivalaisu

TTT:n musiikilla ryyditetty näkemys eräiden naiskaartilaisten kohtaloista sisällissodan kurimuksessa oli syvältä kouraiseva ja sama teho erilaisin keinoin toteutettuna on Kom-teatterin tulkinnalla. Kun TTT:n esityksessä Peltola otti fokukseen – Kannon romaanihenkilöitä siis hiukan modifioiden – Finlaysonin puuvillatehtaan nuoret työläistytöt, Komin dramatsoinnin päähenkilöjoukko muodostuu romaanin tapaan valkeakoskelaisista paperitehtaan tytöistä. Heistä lähikuvaan nousee kaksi, Suovasen perheen 15-vuotias Sigrid ja Halmisen perheen alta kaksikymppinen Maija.

Katsoja päästetään näkemään heidän kehityskaarensa tavallisista työläistytöistä vallankumouksen etujoukoissa kaikkensa antaviksi taistelijoiksi. Se prosessi etenee kuin nopeutetussa filmissä, sillä todellisuudessakin tuollainen vaihe kesti alle puoli vuotta, mikä on yhden kansakunnan historiassa hyvin lyhyt aika. Tämä niin TTT:n kuin Komin versioissa nähtävä radikalisoitumiskehityksen läpivalaisu on kummassakin sykähdyttävintä seurattavaa ja samalla niiden tärkein viesti. On hyvä käsittää, miten tavallisesta nuoresta voi epäoikeudenmukaisissa oloissa kasvaa tappaja.

Sigridin kohdalla vahva syy on muun muassa tehtaanjohtajan harjoittama seksuaalinen hyväksikäyttö. Jollain toisella se on joku muu vapauden loukkauksen ja riiston muoto.

TEATTERI

Kom-teatteri

Anneli Kanto: Veriruusut

Dramatisointi ja ohjaus Lauri Maijala – Lavastus Markku Pätilä – Puvut Tiina Kaukanen – Naamiointi Leila Mäkynen – Valot Tomi Suovankoski – Äänisuunnittelu Jani Rapo Rooleissa Helmi-Leena Nummela, Oona Airola, Vilma Melasniemi, Eeva Soivio, Ursula Salo, Inka Reyes (TeaK), Saga Sarkola (Näty), Juho Milonoff, Niko Saarela, Antti Autio

Sigridin perheessä äiti (Eeva Soivio) on kaikenlaista kumouksellisuutta vastaan, tulivat aatteet mistä suunnasta hyvänsä, isä (Juho Milonoff) taas vaimonsa tahtoon mukautuva, mutta hiljaista sisäistä kapinaa hetkittäin hautova työläismiehen perikuva. Maijan äiti (Ursula Salo) on laillisuuslinjan sosialidemokraatti, joka kannustaa tytärtään ja tämän Martti-veljeä (Antti Autio)  aatteen tielle, mutta vastustaa aseellista kapinaa. Ei auta heitä sodanvastaisuus  – teloitusmontun reunalle päätyvät sodan loppuselvittelyissä kumpikin.

Sigridiä ja Maijaa Kom-teatterissa kuumottavasti ja kylmäävästi esittävät Helmi-Leena Nummela ja Oona Airola tekevät niin intensiivistä työtä läpi kolmetuntisen, että ajatuksia ja katsetta on joskus vaikea irrottaa näyttämön muihin tapahtumiin ja henkilöihin. Syytä kuitenkin on, sillä Komin kymmenpäinen näyttelijäensemble tekee kollektiivisesti vaikuttavaa teatteria valtavalla fyysisellä antaumuksella.

Hienosti piirtyviä henkilöitä varsinaisista  ”housukaartilaisista” ovat  käsipuolena kirjuriksi päätyvä Lyyti (Eeva Soivio), jonka epätoivoinen yritys päästä aseellisiin touhuihin mukaan on liikuttavaa seurattavaa ja alusta loppuun asti arka, mutta muiden vietävissä oleva Aino-Vihtoriina (Saga Sarkola). Puuhakas Hilja (Vilma Melasniemi) ja plutoonan päälliköksi nostettava tomera Saima (Inka Reyes) tuovat tunne edellä rynnistävään tyttöjoukkoon vähän harkintakykyisyyttä.

Kun kaikki on vielä aika hyvin ja elämä edessä: paperitehtaan tytöt (vasemmalta Saga Sarkola, Inka Reyes ja Vilma Melasniemi sekä lattialla selällään Helmi-Leena Nummela ja Oona Airola) juttelevat mukavia tulevaisuuden haaveistaan.

Vaikka kulminoituukin sisällissodan kauheuksiin ja etenkin loppuselvittelyjen mielivaltaisuuteen ja kaoottisuuteen, Veriruusut ei missään nimessä ole iloton näytelmä. Tarinan kehittelyvaiheessa saadaan seurata työläistyttöjen arkea, jota  eivät niinkään leimaa ainainen puute ja kurjuus, vaan nuorten ihmisten elämään kuuluvat perusjutut kuten rahankäyttö ja vapaa-ajan riennot, ihastumiset ja rakastumiset, tulevaisuudenhaaveet. Esityksen voimakkain tunnesisältö lähteekin siitä, miten alle parikymppiset naiset tuon kaiken sodassa menettävät. Siis aivan kaiken.

Lisäarvoa tuovia näyttämöratkaisuja

Varmaankin ensi kertaa Komin historiassa käytössä on pyörönäyttämö, joka on koko näyttämötoteutuksen toiminnallinen sydän. Siinä ei suinkaan tepastella vastapäivään hidastetusti tai myötäpäivään nopeutetusti, vaan näyttelijät esimerkiksi rynnivät ees taas vinhasti pyörivän korotetun permannon läpi markkeeraten paperitehtaan hektistä työtempoa . Henkeäsalpaavaa – jos koko esityskausi saadaan vietyä läpi ilman nilkkavammoja, niin onnitella pitää. Pitää muutenkin, sillä etupäässä manuaalisesti pyöritettävä, halkaisijaltaan kahdeksanmetrinen pyörö on monikäyttöinen elementti ja esityksen kuljetukseen paljon lisäarvoa. Näin ei aina ole teattereissa, joissa moinen on motorisoituna vakiovarusteena – sitä käytetään joskus vain siksi, ettei se vallan ruostuisi paikoilleen.

Tuotantoporukan idea kääntää katsomo normaalista poikkeavaan asentoon eli salin vastakkaiselle puolelle tuo sekin lisäarvoa näyttämöratkaisuihin. Nyt näyttämön takaseinälle jäävät sisäänkäynnit toimivat luontevana lavastuselementtinä pelkistetyssä tilassa. Kun ensemble esityksen finaalissa lipuu hitaasti ovista yleisöaulan uumeniin venäläistä kansansävelmää ”Veriruusut” vaimentuvasti laulaen, ei moni silmä jää kostumatta.

Muutenkin Maijala, joka on itse säveltänyt esitykselle alkusoiton, osoittautuu ohjauksessaan taas kerran erinomaiseksi musiikin käyttäjäksi. Musiikkidramaturgia ei ole hänelle vain sitä, että laitetaan aiheeseen istuvia lauluja sopiviin väleihin esitystä, vaan kuullaan myös mietittyjä uusia sovituksia vanhoista biiseistä. Kuten tässä muun muassa työväenlauluklassikoista: ”Kerenski” ja  ”Warshavjanka” kuullaan nyt raisuna ralleina, ”Punakaartilaisen hauta” Antti Aution uudelleensäveltämänä Tuomari Nurmion mieleen tuovana bluesina.

Yhdessä kohtaa Maijalan ratkaisuja Veriruusuissa pitää moitiskella. Roolituksen tuplaukset eivät mene aina  kohdalleen, erityisesti paikoissa, joissa naiset esittävät miehiä. Näistä tulee väistämättä ja tahattomasti vähän koomisia, mitä esimerkiksi tehtaanjohtaja Forsström tai Maijan sulhanen Anton eivät lähtökohtaisesti suinkaan ole. Ehkä syy on pienen teatterin rajallisista resursseista palkata vierailijoita rooleihin, mutta toisaalta Niko Saarela saa hahmorepertuaarissaan tehdä nyt ihan yhdentekevän roolin koskilaisena kansanmiehenä. Olisiko hänelle ollut parempaa käyttöä Forsströminä? Olisiko ehtinyt punapäällikkö Lundanin roolistaan?

Kiertueelle mars!

Veriruusut on Kom-teatterin traditiossa hyvin luonnollinen ohjelmistovalinta samalla tavalla kuin ”Täällä Pohjantähden alla” oli sitä 1970-luvun lopussa. Pekka Milonoffin 1979 ohjaaman Pohjantähden (ja sen toisen toteutuksen, jonka hän ohjasi Suomenlinnaan 2006) lailla se tuo näkyviin taas yhden sukupolven suhteen sisällis/kansalais/veljessotaan, Suomen historian mustimpaan ja julmimpaan aikaan.

Voi olla, että Veriruusut olisi vedetty 1970-luvulla poliittisesti aika paljon alleviivatummalla painotuksella ja estetiikalla. Nyt se on hienoa nykyteatteria, joka valaisee, ei vain kuvita historiaa.

Voi, jospa tämä takavuosien Kom-käytännön tapaan jatkaisi Helsingin esityskautensa jälkeen kiertueohjelmistossa. Vaikka koululaisnäytöksinä. Tällainen esitys kertoisi nuorille sisällisotamme luonteesta enemmän kuin koulun historiankirjoihin on milloinkaan präntätty.

Kaikelle kansalle se kertoo kapinasta ja siihen hukkuneista jälkiä jättävämmin kuin joidenkin toistuvasti vaatimat ”totuuskomissiot”. Veriruusuissa ei esitetä tilastoja, siinä kerrotaan ihmisistä.

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta

Billy Elliot ja Junnu Vainion laulut TTT:n syksyn vetonauloina

Kuva: Kari Sunnari
Billy Elliot -musikaalin Billyn ja Michaelin päärooleissa vuorottelevat Simo Riihelä, Ilmari Kujansuu, Jiri Rajala, Nuutti Kerppilä, Juho Mönkkönen ja Osku Perkiö.

Tampereen Työväen Teatterin syksyn ohjelmistoon mahtuu seitsemän ensi-iltaa.

Suuren näyttämön syksyn avaava ”Tämä on ryöstö! – komedia pankkiryöstöstä” vie kesään 1958.  Pankin suojissa on mittaamattoman arvokas timantti, jonka pakojalalla oleva roisto aikoo kähmiä  itselleen. Hänen apunaan on vähemmän välkky apuri, viekas tyttöystävä – ja huoltomies. Komedian rullatessa joutuu parikin kertaa miettimään, kuka on kuka ja kuka pettää ketä?

Suomentaja Mikko Koivusalo on sovittanut Henry Lewisin, Jonathan Sayerin ja Henry Shieldsin komedian Tampereella tapahtuvaksi. Ohjaaja on Tommi Auvinen ja rooleissa nähdään muubn muassa Petra Ahola, Heidi Kiviharju, Janne Kallioniemi, Verneri Lilja, Samuli Muje, Saska Pulkkinen, Tommi Raitolehto, Tom Lindholm ja Puntti Valtonen.

”Billy Elliot” on TTT:n syksyn musikaalisatsaus. Lee Hallin kirjoittamaan tarinaa siivittää Elton Johnin musiikki.

Musikaaliin koe-esiintymisistä valitut kuusi poikaa ovat treenanneet Billyn nimiroolia ja toista keskeistä poikaroolia Michaelia varten jo vuoden 2017 alusta. Ohjaaja Samuel Harjanne kertoo varsinaisten näyttämöharjoitusten käynnistyneen muutama viikko sitten, jolloin koko 55-henkinen työryhmä tapasi toisensa ensimmäistä kertaa.
Billy Elliotin rooleissa vuorottelevat Osku Perkiö, Jiri Rajala ja Simo Riihelä ja Michael Caffreyn rooleissa Nuutti Kerppilä, Ilmari Kujansuu ja Juho Mönkkönen. Ensi-ilta on Suurella näyttämöllä 18.10.

Virtuaalista ja maanläheistä

Kuka olisit, jos saisit olla kuka tahansa, millainen tahansa? Mitä tekisit, jos kaikki olisi sallittua – eikä kukaan ei saisi tietää? Näitä kysymyksiä herättelee USA:ssa parhaana uutena näytelmänä palkittu ”The Nether”, joka saa Suomen kantaesityksensä Eino Salmelaisen näyttämöllä 31.8. Esitys sijoittuu lähitulevaisuuteen, virtuaalitodellisuuksien verkostoon, jossa käyttäjä pääsee yksityisesti toteuttamaan salaiset mielihalunsa. Kaikkein pimeimmätkin. Onko itse valittu identiteetti vapauttava tie todelliseen minuuteen vai koukuttavaa todellisuuspakoa? Entä missä kulkevat kuvitelmien rajat? Mikä on rikoksen nimi, kun teoilla ei ole mitään seurauksia todellisuudessa? Vai jättävätkö ne lopulta sittenkin aina jäljen?

The Netherin virtaviivaisen toteutuksen ohjaa Tiina Puumalainen ja osissa nähdään Jari Ahola, Suvi-Sini Peltola, Pentti Helin, Juha-Matti Koskela ja Sonja Halla-aho.

Sirkku Peltolan uusin näytelmä ”Pässi”  kantaesitetään Eino Salmelaisen näyttämöllä 9.10. Teos kertoo tämän hetken suomalaisista: ihmisellisessä kertomuksessa nähdään muun muassa letkautteleva joka paikan yrittäjä Leksa Hiironen, avioeroaan sureva ja tytärtään kaipaava liikekumppani Hebu Kaseva, romanssista raskaaksi tullut ja neuvoton kieltenopettaja Anita Ailio, polvivaivainen mutta sydämellinen tilan emäntä Hellä Ailio, kielteisen turvapaikkapäätöksen saanut irakilainen sellisti Damir sekä toiveikas Jokke-pässi. Hellä Ailion maatilalla humanitäärisenä operaationa alkava peltikaton remontti yhdistää hetkeksi kovin erilaiset ihmiset, jotka tarvitsevat toisiaan.

Tuire Salenius palaa Pässissä eläkepäiviltään näyttämölle kovaan ensembleen Samuli Mujeen, Tommi Raitolehdon, Aimo Räsäsen, Miia Selinin ja Auvo Vihron rinnalle.

Taneli Mäkelä, Puntti Valtonen, Tuomas Uusitalo ja Esko Roine muodostavat TTT:n vanhojen poikien kvartetin.

Samaisella Salmelaisen näyttämölläs aa kantaesityksensä 6.11. myös Tommi Auvisen ja Seija Holman käsikirjoittama ja ensin mainitun ohjaama ”Vanhoja poikia”. Siinä neljä miestä kohtaa tuulisella Saimaan saarella, ja muistot, toiveet, syvimmät surut ja hellimmät unelmat jaetaan yhdessä. Miehet kuljettavat tarinaansa parinkymmenen Juha Vainion  laulun voimin, huumori ja haikeus lyövät komeasti kättä. Ja jossain kääntää norppakin kylkeään.

Vanhoina poikina nähdään Taneli Mäkelä, Esko Roine, Tuomas Uusitalo ja Puntti Valtonen

Duunarikomediaa ja drag-säihkettä

Kellariteatterissa 4.9. ensi-iltansa saavan ”Vakavuusongelman” käsikirjoittaja Mika Ripatti kertoo olevansa ensisijaisesti Helsingin kaupungin rakentamispalvelun Staran putkenlaskijaryhmän etumies, ja vasta toissijaisesti tuottelias näytelmäkirjailija sekä tv- ja elokuvakäsikirjoitusten tekijä .

Työmaalla Lintupuistossa tökkii kaikki. Viemärikaivot eivät asetu, putket painuvat ja linjat ovat pielessä. Vakautettu maa ei olekaan vakaa. Ihan kuin tällä entisellä suoalueella olisi oma tahto. Koko maailmassa ei tunnu olevan enää järkeä.

Uusi kotimainen komedia tarkastelee maailmaa henkilöidensä näkökulmasta rehellisesti, mutta rakastavasti. Sen ohjaaja Aleksis Meaney ja keskeissä rooleissa nähdään Jaana Oravisto, Emmi Kaislakari, Eriikka Väliahde, Matti Pussinen-Eloranta, Mika Honkanen ja Jari Leppänen.

Pikkujoulukauden täkynä nähdään ”Showhat – 20 vuotta tähtinä”, nyt isompana ja näyttävämpänä kuin koskaan. Osku Heiskasen ja Jarkko Valteen dragshow tarjoaa hersyvää huumoria, musiikkia, kimaltelevia asuja ja visuaalista ilotulitusta. Esitykset ovat 30.11.-1.12.

TTT-Klubin syksyn uutuustuotanto on karaokeshow ”Kuumia aaltoja” . Käsikirjoittaja Anne Prokofjeff on luonut  vauhdikkaan tarinan kahdesta keski-ikäisestä naisesta, jotka tapaavat sattumalta baarissa ja innostuvat laulamaan yhdessä. Esityksen ohjaa Tiina Brännare, rooleissa Kristiina Hakovirta ja Karoliina Kudjoi.

Keskustelua aiheesta

Arvio tanssiesityksestä Kastor & Pollux: Leikkisä, kekseliäs, lasten ymmärrykseen luottava

Kuva: Erno Soralipas
Heidi Masalin ja Tanja Illukka ovat kirjaimellisesti tähtipari, joka seikkailee avaruudellisissa maisemissa.

Malmitalossa sai viime viikolla ensi-iltansa Taina Illukan ja Heidi Masalinin suunnittelema ja esittämä lapsille suunnattu tanssiesitys ”Kastor & Pollux”.

Kastor ja Pollux ovat Kaksosten tähdistöstä matkalle lähteneitä seikkailijoita, jotka puulaatikolla matkatessaan kohtaavat kaikenlaisia olentoja. Välillä he itsekin muuttuvat salaperäisessä laatikossaan ihan toiseksi. Kaikki ei olekaan ihan sitä, miltä ensiksi näyttää ja tapahtuvat noudattavat omaa sattuman logiikkaansa.

Yli 3-vuotiaille suunnatussa esityksessä on hyvin otettu huomioon pienet katsojat. Mitään pelottavaa ei ole, mutta yllättäviä käänteitä kylläkin.

Leikkisissä kohtauksissa on paljon mainioita liikkeellisiä keksintöjä ja oudot eläimelliset hahmot perustuvat Illukan monipuoliseen ja taitavaan liikkumiskykyyn. Kokonaisuutena esitys on monipuolista, mutta helposti vastaanotettavaa nykytanssia.

TANSSI

Katve [blind spot],Malmitalo, Helsinki

Kastor & Pollux

Koreografia ja tanssi Tanja Illukka ja Heidi Masalin –  Sävellys Olli Havu – Valot Nanni Vapaavuori – Ääni Tuuli Kyttälä

Esitys luottaa lasten liikkeelliseen ymmärryskykyyn, eikä selitä kaikkea puhki, vaikka välillä tanssijoiden runsas ilmehdintä on sillä rajalla, alkaako se ärsyttää.

Dramaturgisesti esitys on aavistuksen verran tasapaksu, koska kaikki kohtaukset ovat samanarvoisia, eikä mitään varsinaista tarinaa tai käännettä ole. Näemme muun muassa jännittävää ralliautoilua, oudon vedenalaisen eläimen, pienten ja suurten nukkeolioiden kahvittelua. Matkalaisia ohjaa pitkän varren päässä valaiseva kuulyhty.

Nanni Vapaavuoren suunnittelemiin valoihin on muutenkin selvästi panostettu, vaikka kyseessä onkin monenlaisiin tiloihin soveltuva kiertue-esitys. Valot kuvioivat lattiaa ja pehmeä kokonaisvalo luo aavistuksenomaisen avaruudellisen tilan näyttäen kuitenkin kaiken tarpeellisen.

Olli Havun musiikki on tehty ennen kaikkea tukemaan liikettä, mutta siinä on myös omaa vitsikkyyttä erilaisine rytmintekotapoineen ja lasten äänineen. Osan esityksen äänimaailmaista tekevät myös tanssijat itse.

Kastor & Pollux on tervetullut lisä lapsille suunnattuun tanssiesitystarjontaan, eikä aikuinenkaan katsoja pitkästy sen parissa.

Annikki Alku

Keskustelua aiheesta

Arvio La Strada -teatterin Waltari-klassikosta: Hyvää tekevää teatteria hyväksikäytöstä

Mika Waltarin komediassa sisarukset Ulriika (Marjo Minkkinen) ja Kristiina (Titta Silman) pitävät paperikauppaa pikkukaupungissa. Heidän sisarensa tytär Raili (Mari Heinilä) tahtoo opiskella Yhteiskunnallisessa Korkeakoulussa, mutta tädit eivät päästä. Ulriika on alistanut Railin ja Kristiinan palvelijoikseen ja ottanut suojelukseensa näiden perintörahat. Näyttämölle astuu huijari Gabriel (Keijo Kuivanen). Alkaa petkutuksen peli. Jokainen on jokaisen kilpailija ja melkein jokainen tulee petkutetuksi.

Tampereella toimiva kehitysvammaisteatteri La Strada näyttää Gabrielillaan, miten yhteiskunnan lohduttomista ja likaisista peleistä voi tehdä lohduttavaa ja hauskaa teatteria.

Lannistumaton La Strada leikkii läsnäolon voimalla

 Ohjaaja Anu Panula on kutsunut joskus ammattilaisia vierailijoiksi, joskus vaativat ja maineikkaiksi kasvaneet tuotannot on tehty pitkälti omin voimin. Nyt nimiosassa vierailee Keijo Kuivanen, suurenmoinen tangolaulaja. Kun Kuivanen ja Titta Sillman kohtaavat, niin ammattilaisuuden ja ei-ammattilaisuuden välille syntyy vuoropuhelu, jossa La Stradan oma erityisluonne paljastaa, mihin kaiken hyvän teatterin voima perustuu.


Kehitysvammaisteatteri La Strada, Tampere

Mika Waltari & Jorma Panula:

Gabriel, tule takaisin

Sovitus Ritva Arvelo – Ohjaus: Anu Panula -Rooleissa Kalle Bister, Mari Heinilä, Keijo Kuivanen, Marjo Minkkinen, Leevi Paalanen, Markus Pieniluoma, Niko Pohja (juonto), Atte Selin ja Titta Sillman – Orkesterssa Ari Angervo, Miina Joseppiina Kahiluoto, Sami Perkiö, Tom Wanamo ja Jyri Häkkinen

Sillmanin voiman salaisuus on levollisessa läsnäolossa. Teatteri on lohduttavaa, kun se näyttää, että kaikki hyvä mitä on, on nykyisyydessä, siinä missä ollaan. La Strada tarjoaa paikan, jossa voimme antaa arvon sille, mikä on tässä ja nyt, ja olla uhrautumatta sen puolesta, mitä tavoitellaan. Teatteri on hauskaa, kun näyttelijä on yrittävinään olla joku toinen kuin hän on ja on yritysleikkinsä takia oma itsensä.

Musiikki muuttaa Waltarin kiristämät ristiriidat Panuloiden ohjaamaksi vuoropuheluksi. Kapellimestari Jorma Panulan näytelmään säveltämä musiikki on keskustelevaa jo itsessään. Kansanomaisia perinteitä koskevat haikeat muistot puhuttelevat sävellyksissä modernia dialogisuutta. Esityksessä musiikki keskusteluttaa osapuolia monitasoisesti. Orkesteri on sijoitettu näyttämön eteen. Se säestää laulua ja keskustelee toiminnan kanssa. Laulukohtauksissa näyttelijät puhuttelevat toisiaan laulamalla, niin kuin oopperassa ja musikaalissa tapahtuu, samalla kun La Stradan miesten kuoro osallistuu keskusteluun ja kommentoi tapahtumia näyttämön perällä olevan ikkunan takaa. Järjestely tuntuu ehkä kirjoitettuna mutkikkaalta, mutta toimi esityksessä selväpiirteisesti. Musiikin ja muun toiminnan vuoropuhelun ansiosta Gabrielin uusimman tuleminen vahva huumori saa erityislaatuisella tavalla juhlavan sävyn.

Sitkeä Gabriel tuli taas takaisin!

Waltarin Gabriel, tule takaisin! ilmestyi vuonna 1945. ”Sydämetön komedia” pyrki täyttämään omilla keinoillaan sitä tyhjää aukkoa, joka oli syntynyt ihmisten mieliin sodassa. Näytelmän tapahtumat sijoittuvat 1930-luvun Suomeen, jossa edistysusko ja autoritaarisuus ottivat yhteen.

Janne Tarmio kiinnittää vuonna 1985 ilmestyneessä Yhteiskunnallisen korkeakoulun, kirjailijoiden ja kirjallisuuden yhteyksiä koskevassa tutkielmassaan huomiota Waltarin komediassa avautuvaan vanhentuneen moralismin ja modernin eteenpäinmenon väliseen kuiluun. Nuori Raili uhmaa kasvattitätejään pyrkimällä Yhteiskunnalliseen Korkeakouluun, uusia kokemuksia ja yhteiskunnallista asemaa hankkimaan. Railista tulee näytelmän sankari, jämäytettyjen ja jymäyttäjän jymäyttäjä.

Waltari hurahti 1920-luvulla modernin edistyksen ihanuuksiin, ja suhtautui niihin vuonna 1945 epäillen, mutta Railissa moderni sai vielä yhden riemuvoiton. Myös YKK ryhdistäytyi sotien jälkeen muuttumalla Tampereen yliopistoksi, jossa työläissivistyneistöä opiskeli rehtori Paavo Kolin (1921-1969) päättäväisten toimien ansiosta 1980-luvun puoliväliin saakka. 30 vuotta myöhemmin Tarmion ja hänen tutkielmaansa saatesanat kirjoittaneen Yrjö Varpion yliopistosta käyttämät ilmaukset kuulostavat surullisilta. ”Itsenäinen työ” … ”menestyksekäs yhteiskunnallinen toiminta”.

Kun Gabriel nyt taas tuli takaisin, se tapahtui aikana, jossa vielä Ilkka Kuusiston oopperan libretosta (1998) nousevat muistot edistyksestä, sivistyksestä ja vaikutusmahdollisuuksista tuntuvat ohi eletyiltä. Ohjaaja Panula kertoo, että alkuperäisen inspiraation lähteenä oli ns. kuntoutus, jossa kehitysvammaisia orjuutetaan ja riistetään häikäilemättömästi. Tästä kysymyksenasettelu laajeni naisten tyhmistämiseen ja hyväksikäyttöön. Yksi mies yrittää pettää näytelmän kaikkia naisia, ja mainioiden miesten kuoro kommentoi tapahtumia hymyillen taustalla. Äänitehosteetkin tähdentävät, että Gabriel ei ole kovin taitava petkuttaja, vaan päinvastoin varsin kömpelö, mutta onnistuu silti, … niin kauan kuin onnistuu. La Stradan Gabriel kertoo eräänlaisesta uuden avoimuuden ajasta, jota parhaillaan elämme. Esimerkiksi pääministerimme  toimissa kiristyksen ja nöyryyttämisen rakenteet ovat paljaina näkyvissä. Silti hän onnistuu toistamaan toimiaan. Railia odotellaan.

Pertti Julkunen


Autetaan La Stradaa!

Suomen ainoa kehitysvammaisteatteri La Strada on konkurssin partaalla. Lipputulot ja näyttämön vuokraus eivät ole riittäneet oman teatteritilan korkean vuokran (3000€/kk) maksamiseen. Jos apua ei saada, teatterin toiminta loppuu pian.

La Stradan toiminnan jatkamisen turvaamiseksi kerätään adressia. Sen osoite on: https://www.adressit.com/
vetoomus_kehitysvammaisteatteri_la_stradan_toiminnan_jatkumisen_t

La Stradan tukijäsenmaksu on 24 euroa. Teatteri kertoo ottavansa suurella kiitollisuudella vastaan kaikki pienet ja suuret lahjoitukset. La Stradan tukitilin numero on: Fi53 1146 3001 1118 45 NDEAFIHH. Viite: 9001. Saaja: Teatteri La Strada.

Keskustelua aiheesta