Ohjaaja Minna Harjuniemi kuvaa Helsingin kaupunginteatterissa ensi-iltansa saanutta Antigone-esitystä sen käsiohjelmassa:

“Vallanpitäjien uhmaaminen (…) on mielestäni ainoa tapa, jolla muutos voi tapahtua. Ettei suostuta kaikkeen. Alkuperäisessä näytelmässä Antigone on yksilö, mutta tässä tulkinnassa hän laajenee kokonaiseksi sukupolveksi.”

Käsiohjelman kannessa näyttelijöiden taustalla on eduskuntatalo, jonka pylväitä on tuhrittu punaisella maalilla. Itse esityksen ainoina lavasteina toimivat mustat ja valkoiset pylväät sekä pieni portaikko.

Esitys on Helsingin kaupunginteatterin ja Taideyliopiston Teatterikorkeakoulun yhteistuotanto. Se on osa vuonna 2021 alkanutta yhteistyötä.

Mikäpä olisi tähän hetkeen soveliaampi antiikin tragedia kuin Sofokleen Antigone, joka on päätynyt näyttämöille vuosien saatossa usein. Viimesimpänä on nähty erinomainen tulkinta Teatteri Takomossa.

Pauliina Hulkon viime vuonna ohjaama AntiG puhui naisen suulla. Vuonna 2019 Tampereen Työväen Teatterissa nähtiin Tiina Puumalaisen ohjaus Antigone.

Helsingin kaupunginteatterissa Antigonen teemat sokeasta vallankäytöstä, lainkuuliaisuuden ja vallan haastamisesta sekä miehen ja naisen asemasta voisivat olla nykymedian uutisaineistosta peräisin.

ANTIGONE ON kuningas Oidipuksen tytär, jonka veljet Eteokles ja Polyneikes ovat kuolleet taistelussa, joka käytiin Theeban valtaistuimesta. Eteokles on taistellut Theeban kuninkaan Kreonin puolesta, Polyneikes häntä vastaan. Kreon on sisarusten eno.

Hän määrää Eteokleen haudattavaksi kunnialla, mutta Polyneikeen jätettäväksi häpeällisesti hautaamatta. Antigone pitää käskyä jumalten lakien vastaisena. Hän päättää haudata rakastetun veljensä, vaikka tietää rangaistuksena olevan kuolema. Kreon saa tietää teosta ja raivostuu.

Kirsti Simonsuuren vuonna 2011 kääntämää tekstiä ei ole esityksessä muutettu mitenkään, mutta alussa kuulemme ohjaajan kirjoittaman prologin, joka esittelee taustaa tragedialle.

Siinä kerrotaan titani Rheasta, jonka lapset niiden isä nielaisee pelätessään näiden syöksevän hänet vallasta. Lopulta Rhea piilottaa uusimman vastasyntyneensä, Zeuksen.

Seuraukset ovat radikaalit. Prologi asettaa Antigonen tragedian jatkumoon, jossa vallan väärinkäytöllä on arvaamattomat seuraukset.

Sitten tyhjälle lavalle astuu nuori nainen (Venla Pulkkinen) ja ilmoittaa: “Sofokleen Antigone”. Theeban kaupungin vanhimpien kuoro puhkeaa lauluun, jossa kerrotaan, kuinka miehet ovat lain ja hallituksen ohjaksissa ja näin pitää ollakin. Se on parasta politiikkaa. Manosfääri astuu esiin, eikä sen jälkeen poistu. Ilman sitä ei olisi tätä tragediaa.

Nimenomaan tasa-arvo-teeman osalta Sofokleen tragedia jaksaa hämmästyttää. Sukupuolten välistä epätasa-arvoa korostetaan niin selkeäsanaisesti ja usein, että nykykatsojan – ja varmaankin teatterintekijänkin – mielessä miehisen vallan ihannointi kääntyy automaattisesti itseään vastaan.

Yli 400 vuotta eaa niin kävi tuskin näin selkeästi, sillä Antigonea voi lukea myös aidon dilemman esityksenä: Miten sovittaa yhteen ihmisen rakentaman yhteisön lait ja järjestyksen sekä oikukkaidenkin jumalten määräykset hyvästä elämästä?

Tässä kyse on esimerkiksi suvun ja perheen kunnioittamisesta eli säädyllisenä pidetystä käytöksestä. Vastakkain ovat nykytermein laki ja yksilön moraali.

Samalla Sofokles kyseenalaistaa vallan rajattomuuden ja ehdottomuuden. Tyhmyydestä seuraa tragedioita, ja typerä hallitsija johtaa kansansa onnettomuuteen.

Kreonin poika Haimon haastaa isäänsä: “Ethän ajattele, että kaikki mitä sanot on oikein? Ei mikään kaupunki ole vain yhden ihmisen.”

ESITYKSEN KESKEISIÄ rooleja tulkitsee kaksi näyttelijää, jotka usein myös puhuvat samat repliikit ja laulavat samat laulut yhtä aikaa. Paitsi että ratkaisulla on taattu mahdollisimman monelle näyttelijäopiskelijalle iso rooli, se tukee esityksen ajatusta siitä, kuinka nämä vallan kysymykset koskevat meitä kaikkia.

Samaa tukee yhtenäinen puvustus ja se, että usein äänessä ovat kaikki. Läpisävälletyssä esityksessä on soolojen lisäksi runsaasti laulettavaa kuorolle, johon usein kuuluvat kaikki lavalla olijat.

Nuoret näyttelijät tuntuvan saavan tukea toisistaan. Peli on yhteinen ja näyttelijät tuovat tragedian vahvat tunteet ja tunnelmat todeksi läpi esityksen. Kansa ei ole kasvoton vaan jokaisen persoona on esillä.

Antigonen nimirooli on jaettu kahdelle näyttelijälle, joista toinen on Miriam Shange. (Kuva: Sanni Sormunen)

Muutama rooli antoi esittäjilleen kuitenkin erityisen mahdollisuuden loistaa:

Itse Antigone (Miriam Shange ja Elisa Mattila) on yhtä aikaa herkkä ja vahva taistelija. Kuningas Kreonit (Pyry Räty ja Olavi Angervo) juurtuivat säteilemään vallantuntoaan verkkokalvolleni pitkäksi aikaa ja sokean tietäjä Teiresiaksen tulkitsijat (Adela Ogunbor ja Eeli Jurvelin) veivät vihaa tihkuvan kostomanauksensa taidolla hengästyttävään loppuun saakka.

Tämä vuosikurssi on selvästi myös taitavien laulajien esiinmarssi. Emma Raunion läpi esityksen kuultavassa arkaaisessa ja sydämiin käyvässä musiikissa ihmisääni on keskeinen. Sen tunteelliset sävelet tulkitaan kauniisti ja poliittinen paatos veisataan antaumuksella.