Perulaista elokuvaa ei juuri ole valkokankaillamme nähty.

Tunnetuin viite maahan lienee se nouseva maasto, jonka ylitse Werner Herzog kuvausryhmineen hinasi höyrylaivaa Fitzcarraldossa (1982). Nyt maata tehdään tutuksi eskapistisen koko perheen seikkailun valossa.

Matkaoppaana toimii maailmansuosion saavuttanut Karhuherra Paddington, jota tehokkaampaa brittihegemonian lipunkantajaa ei taida tällä hetkellä taida löytyä elävienkään kirjoista. Paddington in Peru kulkee meillä turvatakuunimellä Paddington seikkailee.

Suomessa Paddington nousi ensi kertaa ilmiöksi 1970-luvulla. Silloin tuotettiin myös nukke- ja pala-animaatiosarja, jossa on yhä erikoista tekniikoiden yhdistelyn viehätystä.

Myöhemmin on nähty Paddingtonia parissakin piirrossarjassa. Valkokankaalle elävän toiminnan pariin hahmo tuotiin 2014. Menestystä seurasi jatko-osa vuonna 2017.

UUDESSA kolmososassa Paddington palaa Englannista juurilleen Etelä-Amerikkaan ja ottaa mukaan matkaan koko adoptioperheensä. Matkalle lähtöä motivoi tieto, että Paddingtonin Lucy-täti on kadonnut viidakkoon.

Elokuva jättää hyödyntämättä Paddingtonin yhteiskunnallisen taustan. Paddingtonhan päätyi Lontooseen laittomana siirtolaisena ”pimeimmästä Perusta”. Mitä mahdollisuuksia nykymaailman allegorialle tuollainen historia mahdollistaisikaan!

Sellaista ei ole kuitenkaan luvassa. Perussa odottaa epäilyttävän pirtsakka abbedissa (Olivia Colman), joka soittaa kedolla kitaraa kuin The Sound of Musicissa (1965). Mukana tarinassa on myös inkojen kulta-aarre ja ikuinen Eldorado, jonka salaisuus paljastuu tällä kertaa osuvan pelkistetysti.

Kokonaisuus on visuaalisesti varsin värikylläinen. Voisin kuvitella, että lapset lumoutuvat ainakin hetkittäin elokuvasta, mutta merkityksellisemmän tarinan tuntua hekin ehkä jäävät kaipaamaan, vetoavien lumemaisemien ja -miljöiden keskelle.

Kertomus pakenee suurempaa tematiikkaansa kaikenlaiseen hössöttelyyn. Kyllä, Paddington palaa sukujuurilleen, mutta mitä se oikein hänelle sisimmässään merkitsee?

PADDINGTON-elokuvat nauttivat ilmeisen suurta suosiota myös aikuisväen keskuudessa, missä on jotain hämmentävää.

Lapsenmielisyys ei ole toisinaan kenellekään pahitteeksi, mutta Paddington on niin syvälle brittiläiseen tapakulttuuriin ja hienostuneeseen kohteliaisuuteen sidottu eläinhahmo, että välillä suorastaan hirvittää sen omalle luonnolleen ominaisten taipumusten puolesta.

Se mikä viehättää ja huvittaa kirjoissa ja animaatioissa, tuntuu etäännyttävältä elävän todellisuuden mukaelmassa. Lelukaapin toiseuttavaa tunnelmaa ei Paddington-elokuvista löydy.

Sisällöllisesti Paddington seikkailee on odotetun lämminhenkinen, mutta pikkaisen väkinäisellä tavalla. Miljoonabisneksen makua ei ole täysin saatu tuuletettua Paddingtonin turkista.

Isot koko perheen elokuvat muutenkaan harvemmin enää yllättävät luonteikkuudellaan. Ne ovat olleet enemmän tai vähemmän samantekevää toilailua vimeistään Yksin kotona – elokuvasta (1990) lähtien. Paddingtonilta toivoisi enemmän.

Karhuherran ympärillä vilisee varsin nimekäs ja miellyttävä näyttelijäkaarti Jim Broadbentista Julie Waltersiin, mutta ohjaaja Dougal Wilson ei saa ensikertalaisena heistä suuremmin iloa irti.

Repäisevin hetki elokuvassa on aivan lopussa, kun Paddingtonin luo saapuu vauhdikas ryhmä kyläilemään. Tuntuu, että siitäpä vasta veikeä elokuva olisi syntynyt.