Irlantilaissyntyinen kaksikko Colin Farrell ja Brendan Gleeson näytteli Martin McDonaghin mainiossa esikoiselokuvassa Kukkoilijat (2018) kahta alamaailman torpedoa, jotka jumittuvat Bruggessä odottamaan uutta toimeksiantoa.

Rolf Bamberg

Demokraatti

McDonaghin neljännessä pitkän elokuvan ohjauksessa Banshees of Inisherin Farrell ja Gleeson ovat taas pääpari. Nyt he esittävät juurevia ystävyksiä Pádraicia ja Colmia, jotka elelevät Pohjois-Atlantin pieksämän Irlannin länsirannikon Aran-saarilla (Inishmore, Inishmaan, Inisheer, joista kaksi ensin mainittua on jo esiintynyt McDonaghin näytelmäotsikoissa).

Siellä aika tuntuu pysähtyneen, ja jollei Pádraic selaisi yhdessä elokuvan alkupään kohtauksessa seinäkalenteria, olisi vaikea sanoa, mitä hetkeä eletään – vuosi on siis 1923, ja siitä tulee pikku kylälle yllätyksekäs.

Pitkän ystävyyden täydellinen katkeaminen ja siitä kumuloituvat enemmän ja vähemmän fataalit seuraamukset koko yhteisölle ovat McDonaghin käsikirjoituksen ydin, itse asiassa sen koko sisältö.

Banshees of Inisherin on monissa lähteissä luokiteltu komediaksi, mitä en ymmärrä, sillä eleettömästi eteenpäin soljuvassa tarinassa on hymy varsin tiukassa.

Toki Pádraicin ja erityisesti Colmin lakonisissa one-linereissa on sarkastiset ulottuvuutensa, mutta päähenkilöiden ystävyyden hajoaminen on muuten kyllä lähempänä tragediaa.

EUROOPPALAISTA teatteri-ilmastoa 1990-2000-luvun taitteessa tiuhaan tahtiin kantaesitetyillä näytelmillään tuulettanut Martin McDonagh on nyt ihan omimmillaan tällaisen tarinan kertojana. Hänen näytelmissäänkin on usein ollut fokuksessa paitsi Irlannin syrjäkylien juureva elämänmuoto, myös kiehtovasti vinksahtaneet läheissuhteet ja väkivallan mahdollisuuden piilevä läsnäolo.

Banshees-elokuvassa tuollainen uhka ei nouse niinkään siitä, että joku aikoisi kurmoottaa jotain toista, vaan siitä, että yksipuolisen mykkäkoulujulistuksen antanut Colm uhkaa leikata käsistään sormet yksi kerrallaan aina kun Pádraic puhuu hänelle. Jälkimmäinen, psykologisiin hienovirityksiin kykenemätön kun on, on tietysti aivan pihalla, koska ei ymmärrä, mitä hän on tehnyt ansaitakseen moisen kohtelun.

Siinäpä se – ei mitään. Colm on vain yksinkertaisesti kyllästynyt elinikäisen ystävänsä jaarituksiin.

Pádraic yrittää aluksi liennytystä, mutta kun ensimmäinen Colmin irtosormi kopsahtaa hänen vaatimattoman asumuksensa ulko oveen, hän on antavinaan periksi.

KATSOJAN vinkkelistä antoisinta McDonaghin tarjoamassa asetelmassa on, kun saa yrittää ottaa selvää hiljaisen Colmin ja puheliaamman, ja toden totta jaarittelevan, Pádraicin elämästä ennen ja nyt.

Miksi he ylipäätään ovat olleet ystäviä, kun ovat eri tyyppiä? Millaista heidän ystävyytensä oli, kun kaikki oli hyvin? Missä ovat naiset heidän elämästään? (Pádraic elää yhteistaloudessa saarilta isommalle saarelle haikailevan siskonsa kanssa.)

Minkäänlaista homoseksuaalista viritystä miesten välillä ei silti ole näkyvissä. Heidän sydänystävyytensä on perustunut arkirutiinien yhteiseen hallintaan kuten päivittäisiin pubitteluihin. Kun ne häiriintyvät, tuntuu elämä, ainakin Pádraicin mielestä, arvottomalta.