Varsin tyypillistä ranskalaista tuotantoa edustavat komedialliset henkilövetoiset draamat, jotka eivät tähtää taiteellisesti kovin korkealle vaan palvelevat harmittomiksi tekeytyvinä käyttöelokuvina.

Usein niiden huomaan tungetaan aiheita, joilla voisi olla sangen tanakkaa yhteiskunnallistakin iskukykyä.

Viileää Isabelle Huppertia ei ole kovin usein nähty tällaisissa, joten Maailman rikkain nainen (La femme la plus riche du monde) on ehkä jonkinlainen ihme sekin.

Hän näyttelee Marianne Farrerea, kosmetiikkayrityksen upporikasta, mutta tylsistynyttä ja yksinäistä perijätärtä.

Kun pöyhkeän itsevarma onnenonkija Pierre-Alain (Laurent Latiffe) tunkee superrikkaan imagon kohotukseksi tehdyn haastattelun valokuvaussessioissa itsensä hänen välittömän huomion kohteeksi, syttyy heidän välilleen erikoinen side.

Totutuista käytöstavoista piittaamaton nautiskelija rupeaa kuin tyhjästä tarjoamaan Mariannelle paitsi viihdettä ja vetovoimaa, myös antoisan ymmärtäväistä ja tunteellistakin seuraa. Pohatan aikuinen tytär ja palvelusväki ovat estottomasta elämöinnistä kauhuissaan.

TARINA pohjaa löyhästi, mutta varsin selvästi L’Oréalin perijättären, maailman rikkaimmaksi naiseksi aikanaan lasketun Liliane Bettencourtin (1922-2017) vanhuudenpäiviin.

Vuonna 1987 Bettencourt tutustui François-Marie Banieriin (s. 1947), valokuvaajaan ja kulttuurin sekatyöläiseen. Ystävyys tuli merkitsemään myös huomattavaa taloudellista tukea Banierille. Melkein 30 vuotta myöhemmin Banier tuomittiin kuitenkin vankilaan jo dementoituneen Bettencourtin ”heikkouden” hyväksikäytöstä.

Elokuvahistoriallisesti puhuttelevan enteellinen yksityiskohta piilee siinä, että Banier oli näytellyt Robert Bressonin viimeiseksi jääneessä elokuvassa Raha (1983) nuoren päähenkilön sellitoveria!

Ohjaaja Thierry Klifa ei valitettavasti ole uusi Bresson. Hänellä ei tunnu olevan silmiä edes Huppertin läsnäolon kliffaamiseen. Marianne jää persoonana tarkoituksettoman etäiseksi, eikä hänen vetäytyvän sokea viehtymyksensä piittaamattomaan pelehtijään siksi avaudu.

Ikään kuin Klifa luottaisi liikaa Paul Verhovenin Ellen (2016) jättämään oletettuun muistijälkeen. Siinä Huppert ja Latiffe kohtasivat roisin kinkkiseksi yltyvässä naapuruussuhteessa.

Samalla kun Huppert ikään kuin unohtuu lymyilemään miljonääristen katseidensa taakse, Latiffe saa koko areenan haltuunsa. Hedonismin taitava, mutta kovin viihteelliseksi jäävä näytteleminen on hieman haastavaa ilman, että kimpaannuttaisi samalla katsojaakin.

Platonisen rakkauden – jos siitä todella myös on kyse – kuvaus jää vitsikkään ohkaiseksi, eikä mammonan likellä käytävä tunteiden pelikenttä koskaan tyhjenny Claude Chabrolin tapaisella syvätasolla vaistottuihin siirtoihin.

Kesällä 2010 esiin nousseisiin Bettencourtin veronkiertoon ja Sarkozyn vaalirahoitusskandaaliin yleisaurinkoisen elokuvan budjetissa ei ole ilmeisesti riittänyt syvätarkkoja sukelluslaseja.

Keskeiseksi saaliiksi ongittu parasiittitarina kun on ollut helppo jätättää François Mitterrandin valtakauteen, jossa voi vaarallisempien sivuvirtausten osalta kellua kenties hieman kevyemmin mielin.