…kahdeksan, yhdeksän, kymmenen, krooh… Lampaat on laskettu, ja nyt päästään uneen. Hayao Miyazakin (s. 1941) uutta teatterielokuvaa on odotettu tasan vuosikymmenen verran. Edellinen oli Tuuli nousee (2013).

Jukka Sammalisto

Harva ikäohjaaja on 2000-luvulla yltänyt sellaiseen maineeseen kuin Miyazaki. Henkien kätkemä (2002) nosti Miyazakin lännessäkin pysyvästi elokuvantekijöiden arvovaltaisimpaan joukkoon.

Siitä huolimatta on sanottava, että Miyazakin konstailemattomimmat ja ehkä parhaat elokuvat valmistuivat jo 1980- ja 1990-lukujen taitteessa. Lapsille ja aikuisemmillekin erityisen rakkaan Naapurini Totoron (1988) Yleisradio näytti jo vuonna 1995 nimellä Näkymätön ystävä.

Siitä ikään kuin raadollisemman aikuisversion tarjoava Poika ja haikara palaa tasan 80 vuoden taakse toiseen maailmansotaan, jossa 12-vuotias tokiolaispoika Mahito menettää äitinsä ilmahyökkäyksen aiheuttamassa sairaalapalossa. Jo vuotta myöhemmin Mahito muuttaa maalle, kun hänen tehtailijaisänsä nai kuolleen vaimonsa nuoremman siskon.

Moninkertaisen elämänmuutoksen aiheuttamaa ahdistusta Miyazaki kuvaa Mahitossa yllättävän karusti. Yksinäisellä pojalla on myös hälyttävä kyky satuttaa itseään lisää.

Mystisessä, sammaloituneessa tornissa asuva haikara lentää suoraan Mahiton luo ja kertoo tämän äidin olevan yhä elossa ja kaipaavan pelastajaa.

”Se on vale, mutta siitä on saatava varmuus”, toteaa Mahito ambivalentisti asiaa mietittyään ja lähtee oudon leveähampaisen linnun kanssa kurkistamaan elävien ja kuolleiden väliseen valtakuntaan. Yllättäen sinne on kadonnut myös hänen äitipuolensa.

FANTASIA on Miyazakilla parhaimmillaan ollut suhteellisuudentajuinen tapa käsitellä hahmojen vaikeita elämäntilanteita. Pojassa ja haikarassa ratkaisuna on aika tiukka jako kahden havaintomaailman välillä. Ylivallan ottava fantasia tuntuu konkreettisesti paolta, jossa alun temaattisen ja tunteellisen fokuksen on vaikea pysyä mukana aitona pohjavirtana, vaikka se Mahitoa motivoikin.

Esteettisenä elämyksenä Poika ja haikara on kuin lapsuudesta palaava painajaisuni, jonka mieleenpainuva, todentuntuinen alku motivoi toimintaa, kunnes seuraa tajuntaa pitelemätön kaaos. Sen mukana kuljetaan aina ajan ja avaruuden ääriin.

Miten kaikki liittyy kaikkeen ja toisaalta juuri tähän kertomukseen, toivottavasti kirkastuu vähän paremmin toisella katselulla.

Animaatio on kiistattoman upeaa. Erityisesti jäävät mieleen eri eläinlajien muodostamat myllertävät massat, jotka täyttävät liki klaustrofobisesti valkokankaan.

Kerronnan tahdissa on vauhdittuva ote. Mitä kiehtovimpien, toisaalta myös jo hyvin ”miyazakimaisten” paikkojen, tilojen ja näkymien ääreen ohjaaja ei oikein jaksa jäädä. Suvantohetkiä ja salaperäisyyttä elokuva kaipaakin kuin myös syventymistä Mahitossa tapahtuviin muutoksiin.

KAHDESTA Studio Ghiblin perustajiin kuuluneeesta merkkiohjaajasta juuri Miyazaki on noussut siksi nimeksi, jonka jo kuka tahansa linnuille puheleva laitapuolen kulkijakin taitaa tietää. Miyazakin merkitys kytkeytyy fantasiakulttuuriin, joka tällä vuosisadalla on saanut tukevampaa jalansijaa myös elokuvamaailmassa.

Sen toisen Ghibli-gurun eli Isao Takahatan (1935-2018) elokuvat kytivät voimakkaammin maan pinnalla, erityisesti Suomessa teatterilevityksettä jäänyt Tulikärpästen hauta (1988), jonka jättämää poltinmerkkiä herkempi katsoja kantaa henkisellä ihollaan kenties loppuelämänsä. Miyazaki on kertonut oppineensa Takahatalta erityisesti sosiaalisen vastuuntunnon korostamista taiteessaan. Siinä Takahata oli harvemmin opettavainen, Miyazaki taas on sitä useimmiten, niin nytkin.

Väkevästä lähtötilanteestaan huolimatta Poika ja haikara on elokuva, joka painuu niin syvälle omien kuolemanjälkeisten kuvitelmiensa runsauteen, ettei se oikein kykene erottelemaan ja arvottamaan eteen tulevia mahdollisuuksiaan vaan hamuaa niitä kaikkia ja kokoaa saaliistaan Mahitoa omaan elämäänsä valmentavaa palapeliä. Toisin kuin kävi Liisalle ihmemaassa, Mahitolle selitykset kasvavat lopulta ihmettelyä olennaisemmaksi.

Omaelämäkerrallisella tasolla elämälle suuntaa avaava mielikuvitukseen uppoutuminen tietysti kuvastaa Miyazakin tarinaa. Elokuvan alkuperäisnimi Kimitachi wa dô ikiru ka tarkoittaakin: ”Miten elämäsi elät”. Samanniminen Genzaburo Yoshinon romaani (1937) vilahtaa elokuvassakin, mutta on toiminut sille vain inspiraation lähteenä.