Elokuva
12.8.2026 06:00 ・ Päivitetty: 11.8.2026 16:23
Arvio: Hienosti hölöttävässä tapakomediassa puhutaan suoraan seksistä, mutta toiminta luiskahtaa tavanomaisemmaksi jenkkifarssiksi
Hyvistä ja etenkin myyvistä aiheista on ainainen pula kaikkialla, eikä todellakaan vain kaoottista viihdemyllyä pyörittävässä Hollywoodissa.
Amerikkalaisen uutuuden takana on espanjalainen Sentimental (2020), joka puolestaan perustuu Cesc Gayn näytelmään. Tapakomediassa on nasevaa sanailua, väärinymmärryksiä ja alapääpuheita kuin Shakespearillä, mikä arvatenkin selittää sen kansainvälistä menestystä.
Jo ennen yhdysvaltalaisten elokuvakuuluisuuksien projektia alkuperäisestä teoksesta on tehty filmisovitukset Ranskassa, Italiassa, Sveitsissä ja Etelä-Koreassa.
Amerikkalaisten nimien lisäksi englanninkieliseen versioon on saatu mukaan Espanjan suurin filmitähti Penélope Cruz, jolla varmistetaan latinoväestön kiinnostus.
THE INVITE (2026) on muodoltaan yhden huoneen kamarinäytelmä, vähän kuin Hitchcockin tyylikokeilu Köysi (1948).
Kaava on kuitenkin klassinen: kaksi pariskuntaa tuodaan jollain verukkeella yhteen puimaan nimettyä asiaa, mutta yhdestä jutusta seuraa toinen, kolmas ja niin edelleen, eikä ketään henkilöistä päästetä irti rajattuun tilaan nauliintuneesta tunnelukosta.
Tällä kertaa yläkerran asukkaat saapuvat naapureidensa vieraaksi mukamas tutustumaan näiden vasta remontoituun asuntoon, mutta jännitteet henkilöiden välillä ryöpsähtävät liikkeelle jo ennen kuin tapaaminen on ehtinyt edes alkaa.
The Invite
Ohjaus: Olivia Wilde
Pääosissa: Seth Rogen, Olivia Wilde, Edward Norton, Penélope Cruz
2026, 108 minuuttia
★★★☆☆
Viriili ja vapaa kaksikko on vastakohta nuutuneesti naimisissa jo pitkään olleille sovinnaisille, jotka joutuvat perustelemaan yhdessäoloaan tottumuksella ja käytännön helppoudella. Silti ilta etenee kohti yllättävää ehdotusta, johon elokuvan monimielinen nimikin mitä ilmeisemmin viittaa.
NÄYTELMÄÄ tai alkuperäistä elokuvasovitusta tuntematta on mahdoton vertailla, kuinka amerikkalaisversio eroaa edeltäjistään esimerkiksi painotuksiltaan, tai tietää, onko ohjaaja Wilde napannut kuvausideoita, esimerkiksi freimien rajauksia tai äänisuunnittelua, Espanjasta.
Elokuvan onnistuneimmissa jaksoissa puhkotaan näennäisen onnelan perustuksia, kun muodollinen kohteliaisuus väistyy suoran puheen tieltä pakottaen ihmiset esiin suojamuuriensa takaa.
Ohjauksen ja näyttelijöiden erinomaisuutta on joka tapauksessa se, millä tavalla katkoton replikointi valjastetaan ironiseksi ilmaisuksi vihjailevine henkäisyineen ja mikroilmeineen.
Tämä tekee sinänsä seisahtuneesta asetelmasta nautittavaa katsottavaa nimenomaan elokuvateatterissa, koska pieneltä ruudulta tai puutteellisella äänentoistolla komedian nyanssit jäävät helpommin huomaamatta.
Liberaaliin San Franciscoon sijoitetun tarinan varsinainen toiminta tai sen yritykset jurnuttavat sen sijaan perinteisemmän jenkkifarssin säyseän kaatuilun ja siveän tuhmailun tuttua latua. Sisällössä on laatua mutta toteutus hetkittäin American Pieta (1999).
Samalla juonen ja henkilökuvien perimmäinen epäloogisuus alkaa häiritä, kun nelikko soutaa ja huopaa eteen ja taakse kerta toisensa jälkeen räjäyttämättä ongelmien hehkuvaa ydintä tuhannen säpäleiksi.
Säädyllisyyksille naurava elokuva avautuu lopulta itse tarpeettomille latteuksille, vaikka se amerikkalaisittain edustaa edelleen rohkeaa valtavirran aikuiskomediaa. Vähän silti jää pettynyt olo, ei voi mitään.
Kommentit
Artikkeleita voi kommentoida yhden vuorokauden ajan julkaisuhetkestä. Kirjoita asiallisesti ja muita kunnioittaen. Ylläpito pidättää oikeuden poistaa sopimattomat viestit ja estää kirjoittajaa kommentoimasta.
