Tilanne on paitsi koominen ja kaoottinen, myös loputtomiin jatkuessaan piinallinen.

Omalaatuinen, ristiin puheleva perhe ja yhtä omituiset liikkeen pyörittäjät kohtaavat toisensa tapahtumaketjun mittaan erilaisin tavoin. Tunnelma on kummallinen ja sekava, muttei pikkunokkelalla tavalla.

Äidin suostumattomuus liikahtaa sohvalta on naseva koukku, joka pitää otteessaan ja johtaa vähitellen aika syville apajille.

VAIKKA tarina on hämmentävä, oikeastaan vielä hämmentävämpää on elokuvan näyttelijäkaarti.

Miten ihmeessä malmöläislähtöinen esikoisohjaaja on saanut kummastuttavaan, pikemminkin pieneltä teatteriprojektilta kuulostavaan hankkeeseensa liudan ensiluokkaisia englanninkielisiä näyttelijätähtiä? Mikä taho elokuvan oikein on vakuuttanut?

Nimiosassa nähtävä Ellen Burstyn on amerikkalaisen elokuvan 91-vuotias konkari, joka on saanut tehdä poikkeuksellisen hyviä rooleja monella vuosikymmenellä.

Varsinaisessa pääosassa nähdään Ewan McGregor, jonka viikarimainen karisma ei osoita vakavammassakaan vedossa minkäänlaisia hiipumisen merkkejä. Varsin kireää käyttäytymistä sisältävään tarinaan McGregor tuo todella vaikuttavan yksityisen tunteenpurkauksen.

Rhys Ifans tuntuu hänen rinnallaan kuin vanhalta Trainspotting-veljeltä, vaikkei kyseisessä ysärihitissä itse asiassa edes näytellyt.

Alkuperäisen Twin Peaksin tähti Lara Flynn Boyle on ollut viime vuosina esillä lähinnä plastiikkakirurgiaan liittyvissä huolestuttavissa uutisissa. Suomen valkokankailla hänet on nähty viimeksi 22 vuoden takaisessa Men in Black II:ssa.

Paluuroolissaan Boyle osoittaa, että hän on ulkoisesti hieman muuttuneenakin edelleen näyttelijänä vahvanviileää sorttia.

Erikoisimman roolin elokuvassa tekee kuitenkin F. Murray Abraham, parhaiten yhä Milos Formanin Amadeuksen (1984) Salierina muistettava demoniskatseinen veteraani, joka tällä kertaa pääsee riehumaan moottorisahan kanssa.

NICLAS LARSSONILLA on käynyt mieletön mäihä, mutta niinhän ruotsalaisilla aina.

Tällaisen ensemblen parissa 1980- ja 90-lukujen elokuvakulttuurin kasvatti viihtyy kuin Repe Sorsa Putte Possun nimipäivillä, vaikkei itse elokuva aivan huippuluokkaan kohoakaan.

Onnistuneisuudessaan se asettuu samalle viivalle jonkin Robert Altmanin tavallista heikomman työn kanssa. Mielenkiintoinen, omavaloinen debyytti joka tapauksessa.