Harvemmin suomalaisten elokuvateatterien kaupallisessa ohjelmistossa törmää enää sellaiseen kunnianhimoiseen art houseen, jota Lucile Hadžihalilovićin uutuus edustaa.

Rane Aunimo

Demokraatti

Jotkut kutsuvat sitä taide-elokuvaksi, joka on minusta käsitteenä niin ongelmallinen, etten suosi sitä itse lainkaan.

Puritaanit voivat vielä kauhistella, kuinka ranskalais-saksalais-italialainen, ranskalaisen ohjaajan ranskaksi puhuttu elokuva voi tulla Suomeen englanninkielisellä nimellä The Ice Tower (2025), mutta titteli on sama kuin kansainvälisessä levityksessä.

Vain neljä pitkää elokuvaa tehnyt 65-vuotias Hadžihalilović on säilynyt ainakin meillä Suomessa lähinnä filmiharrastajien lemmikkinä. Kotimaassaan Ranskassa Hadžihalilović ja ohjaajamiehensä Gaspar Noé ovat taiteensa ehdottomuudella ja joskus provokaatiollakin puhutteleva kulttipari.

Urat limittyvät: Hadžihalilović leikkasi Noén elokuvan Enter the Void (2009) ja Argentiinasta kotoisin oleva Noé on nyt päätynyt puolisonsa elokuvan näyttelijäkaartiin.

Edelleenkään Hadžihalilovićin teoksia ei voi suositella pikaviihdettä tai selkeää tarinankerrontaa suosivalle yleisölle. Muotopuhtaat, mystiset ja unenomaiset kohtaukset avaavat pikemminkin mielenmaisemia ja alitajuntaa kuin konkreettisia tapahtumia.

Visualistina Hadžihalilović suosii keinotekoisen oloisia tiloja ja lavastuksia, joita ei valaista lainkaan luonnonvalolla. Hämärät käytävät, pimeät kujat ja kellertävät sävyt täyttävät teosta, joka on temaattisestikin suoraa jatkoa ohjaajan läpimurtoteokselle Innocence (2004).

Keskeisten osien varaaminen naisille ja tytöille puoltaa feminististä luentaa, mutta julistuksia välttelevä ohjaaja suuntaa kritiikkinsä laveammin valtaan ja sen käyttäjiin. Mikään sen rakenteista ei näytä tukevan tervettä itsetuntoa.

VIATTOMUUDEN menettämisestä kertova teos seuraa päällisin puolin Lumikuningatar-sadusta tehtävän elokuvan kuvaamista ja se paikantuu kenties 1970-luvun jälkipuoliskolle.

Vertauksille perso ohjaaja ei korkeakulturellina taiteilijana kuitenkaan piittaa epookin eheydestä tai realismin ulkoisista vaatimuksista.

Vuorosanojakaan ohjaajan ekspressionistinen ilmaisu ei salli kuin korkeintaan lyhytelokuvan verran. Varmaan siksi niukalle dialogille tulee myös normaalia suurempaa painoa.

Varsinaisia henkilöitä ovat kylmänkalsea mutta karismaattinen näyttelijädiiva (Marion Cotillard) ja kuvauspaikalle ensin kuokkavieraana ujuttautuva, orpokodista karannut teinityttö (Clara Pacini). Mustien korppien ja vitivalkoisen tekolumen esteettinen kaksinaisuus vihjaa kamppailusta, jota tulokkaan sielusta ja sydämestä pian käydään.

Tytön suhdetta tähteen ei pitkään aikaan täsmennetä, mutta miltei trillerin vääjäämättömyydellä kaikille vieras nuori kohoaa kulissien arvoasteikossa ja kiipii näennäisen syyttömän onnenonkijan viekkaudella ihailemansa idolin luottokumppaniksi. Viimein teos pysähtyy kysymään, millä hinnalla.

VASTAAVIA, monenlaisille tulkinnoille avoimia elokuvia ohjattiin Euroopassa runsain mitoin yli puoli vuosisataa sitten ennen kuin talouden kahleet alkoivat kuristaa vapauttaan vaalivia esteetikkoja.

Hadžihalilović on nimennyt omiksi suosikkielokuvikseen muun muassa Alain Resnais´n Viime vuonna Marienbadissa (1961), Victor Ericen Mehiläispesän hengen (1973) ja Andrei Tarkovskin Stalkerin (1979. Esikuvien suuruus huokuu myös ranskalaisen omissa taiteellisissa pyrkimyksissä, joita ei ole kehitelty kassakone kädessä.

Hadžihalilovićin elokuvia katsoessa ei heti arvaa, mitä seuraavan nurkan takana lymyää tai mitä hän oikeastaan haluaa sanoa. Viesti välittyy hitaasti pala kerrallaan kärsivälliselle katsojalle, joka luottaa seitsemännen taiteen voimaan: tätä ei voisi kertoa näin millään muulla taidelajilla.

Tyttö varttuu kohti armotonta aikuisuutta ja hyväksikäyttöä, mutta määrittelemätön romanttinen herääminen ei perustu tirkistelylle eikä tärkeilylle. Katsoja näkee sen, minkä 15-vuotias kokematon Jeanne mielessään kokee. Tällainen taide säilyttää arvonsa paremmin kuin mitkään sadan miljoonan dollarin trikkitemput.