30 vuotta sitten Tampereen elokuvafestivaaleilla oli yönäytös nimeltä Punkia ja perversioita, jonka aamutunneille kestävään ohjelmaan kuului dokumentti Hated: GG Allin & the Murder Junkies (1993).

Jukka Sammalisto

Sen ohjaajan nimi jäi silloin unholaan, mutta dokumentista painui mieleen kohtaus, jossa punk-ikoni Allin survoi persuksiinsa banaania.

Sen sorttinen oli ensitutustumiseni ohjaaja Todd Phillipsiin. Neljännesvuosisata myöhemmin hän teki itsestään nimen Jokerilla (2019), valmistumisvuotensa ilmiömäisimmällä elokuvalla.

Välissä Phillips oli ohjannut monenmoista Hollywood-skeidaa Road Tripista (2000) Kauheisiin kankkusiin (2009-2013) vailla suurempaa taiteellista kredibiliteettiä.

Joker oli aika häiritsevä elokuva, vaikkakin yltyvän itseriittoisella tavalla. Synkeä tarina DC-kustantamon sylttytehtaalta otti henkisesti häiriintyneen päähenkilönsä kokemuspiirin taidokkaasti haltuunsa, kunnes jäi noviisimaisesti liikaa omien temppujensa lumoihin.

MIKSI elokuvalle on sitten täytynyt tehdä jatko-osa Joker: Folie à Deux viisi vuotta myöhemmin?

Kaupallisen potentiaalin tähden tietenkin, mutta onko Phillipsillä ja toisella käsikirjoittajalla Scott Silverillä samalla jotain sanottavaa vielä aiheesta?

Ikään kuin on, muttei tarpeeksi. Folie à deux on edeltäjäänsä oudolla tavallaan filosofisempi elokuva, koska se esittää itsekriittisen kysymyksen, onko Arthur Fleckin (Joaquin Phoenix) sivupersoonaa Jokeria sinänsä ollut olemassakaan.

Perinteinen kysymyksenasettelu syyntakeisuudesta ja syyntakeettomuudesta nousee tällä kertaa syytetystä itsestään, mutta ei tähän syvennytä.

Joker: Folie à deux on eriskummallinen, muttei kovin toimiva sekoitus oikeussalidraamaa, vankilakuvausta, musikaalia ja rakkaustarinaa.

Tuhopolttaja Harleen Quinn (Lady Gaga) on niin Jokerin lumoissa, että on hoitanut itsensäkin vankimielisairaalan potilaaksi päästäkseen tätä lähelle. Ranskalainen määritelmä Folie à deux tarkoittaa jaettua hulluutta.

Vaikka rakkaus heidän välilleen on syttymässä mediasirkuksen luomalta kyseenalaiselta pohjalta, se kysyy lopulta jatkuakseen itsensä kohtaamista.

Kun Arthur yrittää taistella esiin todellisen minänsä, muodostaa identiteettinsä sittenkin kokonaisena ilman Jokeria, asettuukin vastavuoroinen rakkaus vuorostaan testiin.

HOLLYWOODIN 1940- ja 1950-lukujen kultakauden ilottelevien musikaalien imaiseminen 2020-luvun synkeän mielentilakuvauksen sytytinaineeksi on vähän turhan osoitteleva anakronismi.

Hyväntahtoisesti voi tulkita, että Phillips yrittää viitoittaa trenditietoista kohdeyleisöä elokuvahistorian pariin, mutta eri aikojen eskapismien rinnastaminen ei ole helppo homma.

Rooliinsa sinänsä sopivan Lady Gagan laulullinen mukanaolo vetää elokuvaa ihan omiin popmusiikillisiin nykyulottuvuuksiinsa.

Ensimmäinen ikivihreä, jota Arthur ja Harleen tapailevat toisilleen masentuneiden ihmisten alavireisin äänin, on Harold Arlenin säveltämä ja Ted Koehlerin sanoittama Get Happy.

Sen tunnetuimman version esitti siviilielämässään jo omissa henkisissä ongelmissaan paininut Judy Garland Technicolor-musikaalissa Sano se sävelin (1950).

Tummemmissa yhteyksissä Get Happya on käytetty toki ennen Jokeriakin: television Twin Peaksissa Laura Palmerin isä lauloi sitä maanisesti todistaakseen, että on toipunut tyttärensä menetyksestä.

KOKONAISUUTENA uusi Jokeri on tarpeettoman pitkä, mutruhuulisesti virnuileva möhkäle.

Saa nähdä, kuinka pitkään tämä tarkemmin määrittelemätöntä psyykkistä sairautta viihdeteollisuuden aina arveluttavissa puitteissa edustava Jokeri-hahmo pitää tutun klovnimaisen narrin yleiskäsitystä vielä hallussaan.

Eihän siitä ole kovinkaan kauan, kun oman kotoisan Veikkauksemme Jokerin kaavussa poukkoili lauantai-illoissa ihka oikea elävä näyttelijä.

Ei taitaisi toistaiseksi olla paras PR-strategia, niin päällekäyvää on Hollywoodin imagopeli.