Viimeistään Good Will Huntingin (1997) tuoma kaupallinen menestys Oscar-palkintoineen mahdollisti ohjaajalle vaihtoehtoisen tien, jolla hän pystyi tieten lypsämään systeemiä ja rahoittamaan taiteellisia pikkufilmejään valtavirran kompromisseilla.

Niin kauan kuin Van Sant kykeni loihtimaan Elephantin (2003) ja Paranoid Parkin (2007) kaltaisia napakymppejä, pystyi valistunut katsoja hyväksymään Milkin (2008) ja Promised Landin (2012) kaltaiset imelyydet välttämättömyyksinä.

Viimeisen vuosikymmenen aikana puhki kaluttu latu on kuitenkin kuljettu loppuun, eikä ohjaajalta ole enää nähty sen paremmin yleisöhittejä kuin aiempia arvostelumenestyksiäkään.

OSANA Van Santin tuotantoa hänen uutuutensa asettuu jonnekin Hinnalla millä hyvänsä -mediasatiirin (1995) ja Psykon (1998) välisiin kehyksiin.

Yhtäältä ohjaaja pyrkii mallintamaan rikosjuttua valkokankaalle samalla pieteetillä kuin Hitchcockin klassikkoa konsanaan, toisaalta kuvaamaan muuttunutta tiedotusmaisemaa, jossa muiden murheita riistävät pyrkyrit koettavat kiipiä ylös kapitalismin kierreportaita.

Dead Man’s Wire vaikuttaa silti välimallilta ja täsmällistä paikkaansa hakevalta. Pelkästään elokuvan katsomalla on vaikea hoksata syytä, mikä on saanut ohjaajan tarttumaan historian pölyihin unohtuneeseen sinänsä merkityksettömään yksilötragediaan, vaikka se osallisille on varmasti ollut elämää järisyttävä kokemus.

Turhuuden toreilla palkeitaan on kuuluttanut monta muutakin huijatuksi tullutta häviäjää ilman että väkivaltaan syyllistyneistä on ryhdytty muovaamaan erillisiä näköispatsaita. Moraalisten motiivien tulisi siis olla vankat ja selvästi ymmärrettävät tämäntyyppiselle tositapaukseen pohjautuvalle teokselle.

HELMIKUUSSA 1977 muuan maakaupoilla velkaantunut yrittäjä astuu lainanantajansa toimistolle ja pakottaa sovitusta tapaamisesta livistäneen toimitusjohtajan pojan mukaansa haulikolla uhaten.

Kaltoin kohdeltu kauppamies aikoo kiristää panttivangilla yrityksen polvilleen ja korvaamaan hänelle epäonnistuneista tonttibisneksistä koituneet tappiot.

Poliisin ja median kiitäessä paikalle selkkaus laajenee kaikkien hermoja kiristäväksi mediashowksi ja kaapatun henkeä uhkaavaksi väkivaltatilanteeksi, kun kidnappaaja linnoittautuu kotiinsa uhrin kanssa ja ulkopuolinen maailma seuraa kärjistyvää kriisiä suorassa lähetyksessä.

Al Pacino varastaa kohtauksia niljakkaana porhoisänä.

JOS VAN SANTIN aikomuksia haluaisi tulkita suopeasti, sivuun sysätyn kostajan muotokuvan tulisi olla jotakin muuta kuin kärsivän marttyyrin ja narsistisen luuserin.

Dokumentiksi välillä tekeytyessään elokuva alleviivaa autenttisuuttaan, mutta sen harhaisessa nahjuksessa ei ole raameja kohottaa teosta yleiseksi julistukseksi pieniä ihmisiä runttaavia korporaatioita vastaan. Amerikkalaista unelmaa metsästävä hermoheikko hulttio on liian ilmiselvä narri voidakseen vakuuttaa oikeutettuna rankaisijana.

On turhauttaa katsoa Al Pacinon kaltaisen karismaattisen konkarin muotoilemaa tunnotonta yrityspamppua varastamassa kohtauksia tollolta tunarihiipparilta, jolla ei ole tietenkään minkäänlaisia mahdollisuuksia selvitä tempauksestaan voittajana. Samalla pojastaan piittaamaton porho saa loistaa järjen jättiläisenä.

Mahdollisena mediakritiikkinä Dead Man’s Wire on puolestaan toivottoman varovainen antaessaan mikrofonin ennen kaikkea Minneapoliksen äänenä tunnetulle radiojuontajalle ja nuorelle naistoimittajalle, joka keksii keinot pedata oman uransa nousuun kolmen vuorokauden mittaan ylettyvässä välikohtauksessa.

Ohjaajan näkökulmasta puuttuu kuitenkin kokonaan pureva piikikkyys ja verevä vimma, jotka linkittäisivät sivullisen surkimuksen onnettomat hetket meidän aikamme mediasirkukseen.

Lopputeksteihin säästetyt tiedot lainoittajan kohtalosta jäävät roikkumaan ilmaan luultavasti tarkoituksella. Päähenkilön tarina vaikuttaa elokuvan perusteella itseaiheutetulta katastrofilta.