Itse Pulssi koostuu kolmen koreografin kantaesitysteoksesta. Niitä markkinoidaan katutanssina, mutta enemmän ne ovat liikekieleltään ja tyyliltään nykytanssia, toki katutanssimaustein.

Kaikkien kolmen teoksen valot ovat Tom Visserin käsialaa. Kukin esitys on valaistukseltaan hyvin samantyylinen, tummanpuhuva, paikoitellen jopa pimeä, vaikka pääasiassa ylhäältä tulevat valokiilat näyttämöä halkovatkin.

Osittain tämä tummuus sopii teosten aiheisiin. Välillä se on jopa välttämätöntä, jotta varsinkin keskimmäisen esityksen tanssijoiden tekemät valoefektit näkyisivät. Samalla kuitenkin tanssijat usein katoavat tähän mustuuteen lähes pelkiksi epämääräisiksi liikkuviksi hahmoiksi.

Koreografian sisältönä ovat abstraktit mielen liikkeet, joissa liikutaan edes takaisin ahdistavista muistoista vähitellen tapahtuvaan seestymiseen.

Teoksen liikekieli on energistä ja vauhdikasta nykytanssia, jossa katutanssivaikutteet näkyvät lähinnä ryhmän rytmiikassa ja käsien liikkeissä.

Esityksenä teos on varsinaista tanssin juhlaa. 18-jäseninen tanssijajoukko on upea. Tanssi on viimeisteltyä ja tarkkaa ja liikkeissä on asennetta.

Musiikkina kuullaan tallenteelta Nicosian pitkäaikaisten yhteistyökumppanien Janiv Oronin ja Michael Anklinin teokseen tekemät moniulotteiset sävellykset.

Tanssijoiden asujen hopeisissa housuissa on yhtä aikaa sekä säihkettä että ripaus vaaran tuntua. Pehmeyttä ja herkkyyttä puolestaan löytyy Annabelle Peintren näyttämön oikeaan reunaan luomasta vihreästä keitaasta, joka toimii mielen toipumisen suojana.

Bintou Dembélé on yksi ranskalaisen hip hopin keskeisiä voimahahmoja. Hänen luomansa liikekieli pohjautuu sekä hip hopiin että orjuuden ajan katutanssiin, josta hän on kehittänyt uutta positiivista liikettä. Tärkeitä elementtejä siinä ovat piirit ja erilaiset kulkueet.

En mode marron.

Dembélén teos en mode marron (”Ruskeassa tyylilajissa”) onkin kuin eräänlainen rituaali tai juhla. Sen olennainen osa on jongleerauksen mieleen tuova narun päässä olevien valopisteiden käsittely, joilla tanssijat pimeässä luovat näyttäviä liikeratoja.

Muuten koreografiassa on liikkeellisesti melkein kaikkea kärkitossuista katutanssin liikesanastoon.

Teoksen musiikkina on Steve Reichin Drumming, jonka lavalla esittävät Kansallisoopperan orkesterin lyömäsoittajat Tuomas Siddall, Touko Leinonen, Sampo Kuusista ja Petri Piiparinen. Vaikka tanssijat ovat täysillä läsnä ja koreografia energistä, peittoaa muusikoiden huikean intensiivinen ja vaativa rummutus tällä kertaa tanssin.

ILLAN päättää Baskimaassa syntyneen ja Yhdysvalloissa kasvaneen Larkin Poynton Olabarrian teos Hegoak.

Nimi on baskia ja tarkoittaa siipiä. Esitys onkin koreografin tulkinta Ikaros-myytistä, jossa tällä kertaa kunnianhimoa tärkeämpää on minuuden ja oman identiteetin löytäminen.

Olennainen osa koreografiaa ovat alumiiniset matkalaukut, jotka symboloivat sielua. Niiden sisällä on kaikki se mitä kannamme mukanamme, mutta emme halua näyttää muille.

Hegoak.

Poynton Olabarrian tanssilliset juuret ovat syvällä katutanssin eri lajeissa, mutta hän on opiskellut myös nykytanssia ja balettia.

Liikkeellisesti esitys on pääasiassa nykytanssia, mutta katutanssi näkyy ennen kaikkea käsien monipuolisessa ja hienovaraisessa käytössä kämmeniä ja sormia myöten.

Aivan oma lukunsa on Isän (Luciano Ghidoli) ja Pojan (Nikita Malaki) upea akrobaattinen duetto, jossa toisena koreografina on Faris Azim Bin Abd Karim. Malakin tulkinta itseään etsivästä ja lopulta tuhoutuvasta Pojasta on äärimmäisen herkkä, jopa riipaiseva.

Hegoakin musiikkina soivat koskettavasti Arvo Pärtin sävellykset Kansallisoopperan orkesterin tulkitsemana. Musiikista ja koreografiasta syntyy kokonaisuus, joka yhdessä on enemmän kuin osiensa summa.

Vaikka Pulssin kolme teosta ovat lähtökohdiltaan hyvin erilaisia, muodostavat ne yhdessä hienon kokonaisuuden, jossa ennen kaikkea Kansallisbaletin tanssijat hurmaavat katsojat huipputason osaamisellaan.