Espanja, tuo auringon ja lämmön luvattu maa on monelle suomalaisille turistille tuttu jo vuosikymmenten ajalta. Tänä päivänä harva muistaa, että aurinkoparatiisi oli syksyyn 1975 asti Francisko Francon johtama kovaotteinen oikeistodiktatuuri.

Ville Jalovaara

Millaiset olivat Suomen valtion ja laajemmin suomalaisten välit tähän Francon 34 vuotta yksinvaltaisesti johtamaan maahan? Mitä nämä kaksi maantieteellisesti Euroopan ääripäissä olevaa maata merkitsivät toisilleen? Millaiset diplomaattisuhteet olivat? Lämpimät vai kylmän jäätävät vai siltä väliltä?

Näitä kysymyksiä tarkastellaan Helsingin yliopiston alue- ja kulttuurintutkimuksen professori Jussi Pakkasvirran juuri ilmestyneessä teoksessa Francon kanssa? Suomi, Espanja ja kylmä sota.

FRANCON johtama Espanja oli 1960-luvulla monille suomalaisille ensimmäinen ulkomaan lentomatkan kohde.

Ensimmäisiä seuramatkoja Espanjaan järjesti Kalevi Keihäsen Keihäsmatkat, joka kuljetti olemassaolonsa aikana vuodesta 1965 vuoteen 1974 satatuhatta suomalaista Espanjan aurinkoon kahdella DC-8 suihkukoneellaan ”Härmän Jätkä” ja ”Härmän Minni”.

Keihäsen Spearairin mainoslause ”Astutte koneeseen, otatte pienet ja olette perillä” kertoi paljon matkojen alkoholinhuuruisesta luonteesta.

Kipakaksi kutsuttu pontikka alkoi virrata matkustamossa heti, kun kone oli noussut Vantaalta. Vasemmistolehtiä lukuun ottamatta Kanarian, Torremolimoksen ja Mallorcan reissuja ei juuri julkisuudessa paheksuttu sen enempää viinan kuin Franconkaan takia. Toki yhä tänä päivänä Dubain ja vaikka Thaimaan kaltaisissa maissa matkaillaan sen enempää niiden demokratian olematonta tilaa pohtimatta.

Keihäsmatkojen ja muiden charterlennättäjien ansiosta monet tavalliset suomalaiset tutustuivat noina vuosina Francon Espanjaan paremmin kuin vaikka Tanskaan tai johonkin keski-Euroopan maahan, johon ei massaturismia suuntautunut.

Viralliselle Suomelle oikeistodiktatuuri oli vaikeampi pala olla näkyvässä kanssakäymisessä kuin Kalevi Keihäselle. Sitä se toki oli niillekin länsimaille, jotka eivät olleet Neuvostoliiton kanssa yhtä ”ystävällisissä” väleissä kuin Suomi. Vaikka USA:lla oli tukikohtia Espanjassa, Natoon Espanja otettiin vasta vuonna 1982.

Espanja aiheutti Urho Kekkosen Suomelle ulkopoliittisia haasteita.

PAKKASVIRRAN teoksessa käydään johdannoksi tiivistetysti läpi Espanjan suomalaisille vähemmän tunnettua historiaa aina Francon joukkojen voittoon päättyneestä vuosien 1936-1939 sisällissodasta nykypäivään asti. Teos avaa samalla laajemminkin Suomen ulko- ja sisäpoliittista asemaa, mutta kertoo myös samalla maamme kulttuurihistoriasta sodan jälkeisinä vuosikymmeninä.

Espanja aiheutti Urho Kekkosen Suomelle ulkopoliittisia haasteita, vaikka Moskova ei juurikaan painostanut Suomea ottamaan tiukempaa linjaa Espanjan kysymyksessä. Diplomaattisuhteet Helsingin ja Madridin välillä toimivat ilman suurempaa dramatiikkaa ja kauppaa käytiin, mutta virallisia vierailuja ei järjestetty.

Opettajan roolia kansainvälisissä suhteissa varova Suomi oli kuitenkin Espanjalle mieluisempi Pohjoismaa olla kanssakäymisessä kuin esimerkiksi Tanska tai Ruotsi, joissa esiintyi paikoin voimakasta kritiikkiä diktatuuria kohtaan.

Pakkasvirran teoksen kuvaliitteestä löytyy otos, jossa Ruotsin pääministeri Olof Palme kerää 1970-luvun puolivälissä Tukholman kadulla varoja Espanjan vapautusliikkeelle. Suomen hallituksen jäseniä ei tuolloin vastaavilla marsseilla nähty. Madridiin lähetetyistä raporteista näkee, että espanjalaiset diplomaatit kyllä tunnistivat Suomen tasapainoilun kylmässä sodassa idän ja lännen välillä ja pitivät siitä hallituksensa informoituna.

Kokonaisuutena Jussi Pakkasvirran teos Suomen ja Espanjan väleistä on mielenkiintoinen ja sujuvasti kirjoitettu. Vastaavia tutkimuksia voisi kirjoittaa myös muista maista tuolta ajalta, kuten vaikkapa Kreikan ja Suomen väleistä, vaikka runsaan matkailun takia Espanja oli kanssakäymisessä erityistapaus.