Kun on noin 45 vuotta ja noin 800+ kritiikin verran tullut kirjoittaneeksi teatterista, on näin myöhäisaikuisuudessa aina mukavaa, kun tuntee yhä tulleensa yllätetyksi teatterissa.

Niin kuin nyt Tampereen Työväen Teatterin vierailutuotannossa. Ensinnäkään en tiennyt käytännössä mitään Itseen kirjoitettu -näytelmän takana olevasta, jo 20 vuotta sitten perustetusta Teatteri Metamorfoosista ja sen monenkirjavista esityskonsepteista (draamaa, klovneriaa, nukketeatteria, commedia dell’artea, fyysistä ja sanatonta teatteria ja kaikkien noiden sekoituksia). Uuden tuotannon tekstin takana oleva Didier Eribonin sosiologis-filosofis-poliittinen muistelmateos Paluu Reimsiin oli vain hämärästi nimenä tuttu, kirjoittaja niin ikään nimeltään, ei teoksiltaan tai ajattelultaan.

Eribonin kirjasta teatteriesityksen kirjoittaneista Timo Torikka (myös alkuteoksen suomentaja) toki oli minulle näyttelijänä hyvinkin tuttu jo 80-luvulta muun muassa Ryhmäteatterin lavoilta, mutta toiseen dramatisoijaan ja esityksen ohjaajaan, taustaltaan sveitsiläis-italialaisen Davide Giovanzanan nimeen olin törmännyt vain korona-sulkujen lomassa suorana videotaltiointina katsomani tehdyn Lehman-trilogian kautta.

Aika sokkona siis TTT:n Salmelaisen näyttämön katsomoon menin. Ja näkemästäni hyvin ilahtuneena ja sopivasti ravisteltuna pois tulin.

TYÖLÄISISSÄ JA työväenluokkaisuudessa, sen ylevyydessä ja noloudessa on Itseen kirjoitetun sydän. Monitahoisesti, sillä kun yksi osapuoli tuntee luokkahäpeää, toinen elää aatteellisessa ehdottomuudessa.

Näytelmän keskushahmo Didier (Miiko Toiviainen), joka on siis oikeassa elämässä sosiologi-kirjailija Didier Eribon (s.1953), on varttunut työläiskodissa. Isä (Timo Torikka) on puurtanut pitkää päivää tehtaassa ja juopotellut vapaa-ajat, äiti (Sinikka Sokka) on tehnyt sekä siivojan että liukuhihnatyöläisen töitä ja yrittänyt pitää perherakenteet kasassa. Didierin veli on seurannut isänsä jälkiä duunariosastolle, Didier taas päässyt opiskelemaan sosiologiaa yliopistoon, kiitos äidin uhrautumisen..

Merkittävimmäksi voimaksi perheenjäsenten suhteissa kasvaa ajan saatossa keskinäinen inho.

Opiskelijaympyröissä Didierin mielen täyttävät monenlaiset aatteet ja filosofiat, mutta yksi ajatus hänessä vahvistuu erityisesti: luokkahäpeä. Hän ei näe työläiskotitaustassaan mitään ylevää, ja näin hän hylkää perheensä sen junttimaisuutta halveksien.

Isän kuolema ja leskiäidin anelut saavat Didierin kuitenkin palaamaan synnyinkaupunkiinsa Reimsiin. Kohtaamaan 30 vuoden poissaolon jälkeen menneisyytensä, juurensa – ja itsensä.

Didier on sisäistänyt oppi-isänsä Pierre Bourdieun näkemyksiä muun muassa yhteiskunnallisesta determinismistä ja habituksen käsitteestä, joka bourdieulaisittain tarkoittaa jotakuinkin ihmisen taipumusta ajatella, tuntea ja toimia omaksumansa yhteisön jäsenenä. Kun Didier on luokkaretkeillyt vanhempiensa työläisyhteisöstä sosiologian älykköpiireihin, kotiinpaluu tuottaa näytelmässä herkullisia törmäyksiä, koomisia ja traagisia. Äidillä ei ole käsitystä, mitä sosiologit tekevät, mutta sitä vahvempi tieto siitä, että hän on siivojan kovalla työllään ollut mahdollistamassa poikansa opiskelut sellaiseksi. Pojan on tätä totuutta vaikea niellä. Didier näyttytyykin kerronnassa huomattavan itseriittoisena kulttuurisnobina ja lähimmäisistä piittaamattomana paskiaisena.

Kohtaamisessa törmäävät paitsi luokkahäpeä myös luokkapetturuus. Didierin perhe on Ranskan vasemmiston touhuihin pettyneenä kääntänyt takkia ja lähtenyt vaaleissa äärioikeiston kelkkaan. Näin näytelmäteksti saa lisää siteerauksen kohteita – ja kierroksia – kun Sartre, Bourdieu ja kirjailija Edouard Louis saavat rinnalleen Le Penien populistiset ajatukset; ehkä suoraan lainattuna, ehkä näytelmään fiktioituna, mutta kylmäävinä yhtä kaikki.

GIOVANZANAN OHJAUKSESSA on tässä uutudessakin samalaista vieraannutettua tatsia kuin nähtiin jo Lehman-trilogiassa. Näyttämöllä ei niin paljon näytellä roolihahmoja vaan kerrotaan tarinaa ikään kuin ulkoa päin, aateuskollisuudessaan horjuvan työläisperheen historiaa.

Näyttelivät myös irtautuvat väläyksittäin kokonaan roolihenkilöistää, ja ovat keskuudessamme omina itsenään.

Nuoruudessaan isoveli (Timo Torikka) luukutti suoraa rokkia, snobimbi pikkuveli (Miiko Toiviainen) taas diggaili Dylania.

Tymäkkää tekstiä on paljon ja loppupuolella jo ähkyksi asti kun Eribonin sosiologisten mietiskelyjen tulevat rinnalle hänen homoidentiteettiinsä liittyvät kysymykset ja oma kaapista ulos tulonsa historia. Queer-aspekti antaa esitykselle omaa virtaansa, mutta toisaalta näitä juttuja pohditaan suurin piirtein joka toisessa suku- ja perheyhteisöjä käsittelevissä nykydraamassa, joten tässä tarinassa se tuntuu myös jo raskauttavalta, vaikka sivuuttamaton osa Eribonin elämää onkin ollut

Kevennystä tuovat sen sijaan näyttelijöiden esittämät tyoväenhenkiset laulut ja Torikan Didierin rokkariveljenä kitaroimat parit Hurriganes-henkiset biisit, joita videoscreenillä taustoittaa suomalais-ranskalainen popparisälä Suosikin kansista Johnny Hallyday-fanikuviin.

Sokan ja Torikan tapauksessa Vapauden kaiholla ja agit-klassikolla Kenen joukoissa seisot heitetään myös hauskasti flirttailevaa katsetta esittäjien omiin menneisyyksiin edistyksen etujoukkojen yhteisrintamassa.

Kaikkinensa esityksestä jää näin mukavasti mieleen, että vaikka se tykittää valtavasti painavaa asiaa, se ei ole missään tapauksessa tyyliltään haudanvakava.

Itseen kirjoitettu on, ainakin minulle, tämän kevään teatteritarjonnan yllättäjä, jota katsoo ilokseen uskoakseni sellainenkin ihminen, joka ei Bourdieusta piittaisi pätkääkään ja jolle sosiologia habituksineen ja determinismeineen ei ihan nappaavimmalta näytelmäteemalta tuntuisikaan.

Itseen kirjoitettu -näytelmästä on TTT:n esitysjaksolla jäljellä vielä neljä näytöstä, viimeinen 21.3. Syyskuussa se saa lisäesityksiä Helsingissä Konepajan näyttämöllä.