Jarrun ideana on talouden suunnanmuutos, stoppi vuoden 2008 finanssikriisistä alkaneelle velkaantumiskehitykselle, jota muun muassa koronapandemia ja Ukrainan sota ovat entisestään kiihdyttäneet.

Yhteistä ylivaalikautista päämäärää on pitkään toivottu. On ajateltu, että poliittinen keskustelu ja äänestäjän “kuluttajansuoja” parantuisivat, kun puolueet kertoisivat julkisesti keinonsa, joilla Suomen EU:n tarkkailuluokalle vienyt alijäämä taitetaan.

Vasemmalla suosittaisiin tietysti veronkorotuksia, ja oikealla yhtä itsestään selvästi leikkauksia. Molemmat laidat miettisivät rakenneuudistuksia, joilla hyvinvointia saisi jatkossa nykyistä halvemmalla.

Summat ovat valtavia eikä niitä EU-sääntöjen sisällä voi kuitata kasvulla. Suomeen ennustettu talouskasvu on jäämässä muutenkin pahasti lyhyeksi.

En haluaisi olla kyyninen, mutta pidän alijäämätavoitteesta syntyvää poliittista tilannetta melkoisena pommina. On vaikea uskoa vaalikeskusteluun, jossa puolueet avoimesti kertoisivat, mihin kaikkeen he olisivat valmiita urakasta selvitäkseen.

On vaikea uskoa myöskään hallitusneuvotteluihin, joissa puolueet sitoutuisivat 10 miljardin nettosopeutuksia edellyttävään kamikaze-operaatioon, jonka aiheuttamien tulipalojen hiilloksella oppositio paistaisi neljä vuotta popcornejaan.

Muistutuksen vuoksi, Petteri Orpon (kok.) hallitus on tavoitellut 10 miljardin sopeutuksia, joista on nettona kasassa runsas kolmannes.

Nettotavoitteeksi asetettu kymmenen miljardia on sävelmänä huomattavasti synkempi ja peräisin täysin eri laulukirjasta.

TAVOITE on niin kova, että se tarkoittaisi leikkaamista kaikesta. Todennäköisesti jopa sisäisestä turvallisuudesta, puolustuksesta, koulutuksesta ja eläkkeistä, jotka ovat poliittisen keskustelun tabuja.

Vaikka talouden kielessä suositaan tehostamisen kaltaisia kiertoilmauksia heikentävistä leikkauksista puhuttaessa, joskus tehostaminenkin voi olla tehostamista. Saman asian tekemistä yhtä hyvin tai paremmin, halvemmalla.

Esimerkiksi puolustusleikkauksia tuskin kukaan täysijärkinen ilman tällaista vaihtoehtoa ehdottaisi sotaa käyvän suurvallan naapurimaassa.

Miten alijäämätavoitteessa voisi poliittisesti onnistua? Tekemällä epäsuosittuja päätöksiä parlamentaarisesti. Jo alijäämätavoitteen lukitseminen rajaa poliittista liikkumatilaa. Isojen päätösten tekeminen yhdessä rajaisi sitä entisestään.

Demokratian kannalta rajaus on huono, mutta kriisitilanteissa niin on välillä jouduttu toimimaan.

Äärimmäisenä esimerkkinä on Kreikka, jossa bkt putosi velkakriisin aikana viidessä vuodessa 25 prosenttia. Samalla Kreikka teki 32 prosentin leikkaukset julkisiin menoihin. Leikkauksia tehtiin väkisin ja niitä saneltiin ulkopuolelta. Jälki oli inhimillisesti kauheaa.

Suomella menee Kreikan taannoiseen kriisiin nähden erinomaisesti. Mutta suunta on huono, joten velkaantumista on päätetty taittaa ennen tilanteen pahentumista.

MITKÄ voisivat olla asioita, joista olisi helpompi sopia yhdessä poliittista riskiä jakamalla?

Parlamentaarinen sote-ryhmä on jo perusteilla, joten sote-alueiden määrän vähentämisestä ja Petri Virolaisen sairaalaverkko -työryhmän poliittisesti hyvin epäsuosittujen asiantuntijaehdotusten toteuttamisesta voisi aloitella. Rakenteellinen uudistus olisi merkittävä.

Lisäksi eläkkeisiin pitäisi kajota niin, että lopputulos olisi edes orastavasti oikeudenmukainen. Rasti on vaikea, koska eläkeläiset ovat vanhentuvan Suomen suurin ja aktiivisin äänestäjäryhmä. Heidän etujensa heikentämisestä tuskin keskustellaan tulevissa vaaleissa, mutta varmasti vaalien jälkeen.

Jos alijäämätavoitteen kanssa oltaisiin tosissaan, avainsana voisi olla esimerkiksi työeläkeindeksi. Myös hyvinvointi- ja hoivapalvelut pitäisi jarrun vuoksi miettiä osaksi uudelleen.

Jos tämänsuuntaisia asioita tapahtuisi parlamentaarisesti, voisi politiikkaa seuraavilla olla kyynisyyteensä muutama syy vähemmän.