Liki kahdensadan esiintyjän – soittajan, laulajan ja tanssijan – tulkinta ja intensiivinen yhteistyö vyöryy vastaansanomattomasti katsojan yli. Giuseppe Verdin säveltämä jylhän kaunis Messa da Requiem on myös nykyisessä maailmantilanteessa äärimmäisen ajankohtainen, vaikka se on sävelletty yli 150 vuotta sitten. Kantaesitys oli Italiassa vuonna 1874.

KYSEESSÄ EI ole perinteinen sielunmessu, vaikka Verdi käyttikin sävellyksessään katolisia latinankielisiä sielunmessun tekstejä. Messa da Requiem ei myöskään alun perin ollut näyttämöteos, vaan tarkoitettu kirkossa esitettäväksi kuoro- ja orkesteriteokseksi, vaikka solisteissa olikin mukana tuolloin kirkoissa kiellettyjä naislaulajia. Hyvin pian teos siirtyikin esitettäväksi eri oopperalavoille.

Berliinin valtionbaletin johtajan Christian Spuckin alun perin vuonna 2016 luoma koreografia ei myöskään ole missään mielessä uskonnollinen tai viimeistä tuomiota kuvaava. Abstrakti liikekieli kuvaa ennen kaikkea laajalla skaalalla tunteita vihasta toivoon, kuoleman ja menetyksen kohtaamista ja ylipäänsä ihmisenä olemisen osaa. Myös ajatus viattomien tahattomasta uhrin osasta väkivallan ja myllerrysten keskellä kulkee eräänlaisena punaisena lankana läpi koko koreografian alussa hiljaa seisovasta naishahmosta alkaen.

Näyttämö on suurimman osan esityksestä täynnä väkeä, kaksi isoa yhteensä liki sadan hengen kuoroa, neljä laulusolistia ja kolmisenkymmentä tanssijaa. Silti kaikki on hyvin selkeää ja sujuvasti tapahtuvaa, eikä tila missään vaiheessa tunnu ahtaalta. Täydeltä ja tarvittaessa tiiviiltä kylläkin.

Tanssijoiden lisäksi myös kuorot liikkuvat, elehtivät ja muodostavat erilaisia ryhmiä. Laulajat ovat kontaktissa tanssijoihin ja välillä laulusolistit ovat kuin tiiviissä vuoropuhelussa tanssijoiden kanssa. Kaikki ovat yhtä ja samaa esiintyjäryhmää, välillä ihan konkreettisestikin, kun tanssijat liikkuvat tai nousevat kuoron keskeltä.

Messa da Requiemissa on mukana kaksi isoa kuoroa, jotka myös liikkuvat koreografioidusti. (Kuva Sakari Viika)

Spuckin liikekieli on ilmavaa balettipohjaista nykytanssia, jossa yhtenä vahvana yksityiskohtana ovat kouristuksenomaisesti käpertyvät sormet. Vaikka koreografiassa on sekä voimakkaita solistisia osuuksia että koskettavia duettoja, se on ennen kaikkea ryhmäteos. Siksi en halua nostaa nimeltä erikseen esille ketään tanssijaa, sillä he kaikki tanssivat loistavasti ja vereslihaisella intensiteetillä.

TUMMANPUHUVA visuaalinen maailma on yhtä henkeäsalpaava kuin kaikki muukin esityksessä. Christian Schmidtin betoniseinäinen, muutamaa liikuteltavaa tuolia ja pöytää lukuun ottamatta tyhjä näyttämö tuo väkisin mieleen pommitetun kaupungin tai vankilan, varsinkin kun esiintyjät myös kirjoittavat liidulla seiniin viestejä. Myös lattian peittää pöllyävä kerros maan ja mullan symbolina. Emma Ryottin suunnittelemaan, pääasiassa mustaan puvustukseen tuovat kontrastia ja eräänlaisen valon pilkahduksen muutamat naistanssijoiden vaaleat ja ruskeanpunertavat asut. Martin Gebhardtin valot jatkavat tummanpuhuvuutta, mutta tuovat esiin kaiken tarpeellisen välillä hyvinkin viiltävästi. Esitys päättyy kohtalonomaiseen ja visuaalisesti erittäin näyttävään näkyyn, jonka yllätyksellisyyden haluan säilyttää.

Musiikillisesti Messa da Requiem on väkevä kokemus, eikä vähiten siksi, että niin Hannu Linnun ensi-illassa johtama Kansallisoopperan orkesteri, Kansallisoopperan ja Helsingin filharmoninen kuoro kuin laulusolistit Marjukka Tepponen (sopraano), Tuija Knihtilä (mezzozopraano), Matteo Lippi (tenori) ja Timo Olavi Riihonen (basso) ovat loistavia. Silti väitän, että Spuckin koreografioimana Verdin kuolinmessu nousee aivan uudelle tasolle ja puhuttelee sielua järisyttävästi myös niitä, joille itse sävellys on vähemmän tuttu.