Rantaman esikoiskirja Runominän vuosi – Kirjoituksia lyriikasta on kaikin puolin luonnollinen projekti. Tyyli on pääpiirteittäin tuttu tekijän runokritiikeistä. Esseemuoto mahdollistaa kuitenkin vauhdikkaamman ja syvällisemmän sanailun.

Runominän vuosi etenee kronologisesti tammikuusta joulukuuhun, mutta sivupoluillakin käydään.

Rantama valitsee kommentoitavakseen runoja. Lisäksi hän tekee merkintöjä kulloinkin ajankohtaisista tai mieleensä pulpahtelevista aiheista, kuten Helsingin Kirjamessuista. Selkeän rakenteen takia teosta on helppo seurata.

Ensimmäinen kuvaa tapahtunutta, toinen tapahtuvaa. Toisaalta journalistiset ihanteet ovat kärsineet tilanteessa, jossa kaksi tärkeintä asiaa perinteisessä mediassakin ovat huomio ja myynti.

Olemme tottuneet niihin esimerkiksi haastavampien runojen sijaan: ”Runo on liian totta, sen sijaan suosimme jotain pehmeämpää, totuuden pyöristämistä, kaunistelua, valehtelua.”

Runous ei ole kuitenkaan kuollut, toisin kuin välillä väitetään, eikä edes tekohengityksessä. Lukijat ovat vähissä, mutta kirjoittajia riittää. Runoa verrataankin Rantaman toimesta sieneen, tarkemmin sanottuna korvasieneen hakkuuaukealla. Molempien merkitys omissa ekosysteemeissään on suuri.

HENKILÖKOHTAISESTI, joskaan ei onneksi tilittävästi, kirjoittava Rantama tunnustaa kärsineensä kunniaviroistaan kirjoituskilpailujen tuomarina, sillä niihin lähetetty teksti on ollut usein liian tunnepohjaista.

Terapiarunous ei vaikuta hänestä oikealta julkisena tekona.

Kaupallista kirjallisuutta tarvitaan, mutta epäkaupallinen ei saisi unohtua. Runoudessa antaudutaan arvoituksellisuudelle pelkän rationalisoimisen sijaan. Se välittää kokemuksia tavalla, johon vaikkapa sanomalehtiartikkeli tai romaani ei Rantamasta pysty.

Ensimmäisen arvo on sen monitulkintaisuudessa ympäristömme muuttuessa yhä mustavalkoisemmaksi.

Platon halusi karkottaa runoilijat ihannevaltiostaan. Samoin ajattelevat monet nykysuomalaiset, joiden mielestä vähänkään uudempi runous on käsittämätöntä ja siten turhaa.

Rantama tavoittelee runohyllyn kiertäjiä terävän argumentoinnin lisäksi huumorilla: ”Jos jokin tuntuu vaikealta, kuten runous usein, asiaan saattaa liittyä jotain kiusallista: haudattu trauma, ylisukupolvista häpeää, Mamban joululevy.”

Rantama muistuttaa, ettei runous ole hierarkkinen, vaan luova järjestelmä, ja ahdistaa siksi monia. Kaoottisessa ajassa tunnetaan houkutusta paeta vahvojen johtajien, byrokratioiden ja muiden järjestystä lupaavien tahojen suojaan. Helppouden perässä juokseminen ei kuitenkaan kannata.

Hän määrittelee itsensä kirjassaan enemmän vastaanottajaksi kuin kriitikoksi, mutta ottaa välillä kantaa leipätyönsä ilmiöihin, kuten Kiira Korven runokokoelman vuonna 2023 synnyttämään poruun. Rantama puolustaa perustellusti kirja-arvostelijoiden oikeutta olla tarvittaessa kriittisiä.

Runominän vuodessa rummutetaan runouden puolesta, eikä Rantama myöskään pelkää olla piikikäs. Provosointi on kotonaan esseistiikassa: ”Kaikki lukevat runoja, myönsivät sitä tai eivät.”

RANTAMA ei ole suuren ja mahtavan ystävä. Tehokkuuden ja vauhdin sijaan hän toivoo hiljentymistä ja kärsivällisyyttä. Samassa yhteydessä painotetaan runojen kokemusperäisyyttä.

Mieleenpainuvimmat säkeet pohjautuvat elettyyn elämään ja ilman sisäistä totuutta runo on hengetön.

Säkeissä säilyy ikuisuus, jopa vaikka sivilisaatio romahtaisi. Edelleen lyhyeenkin runoon voi mahtua maailmankaikkeus ihmeineen ja kauhuineen, eikä näin poikkeuksellista taidemuotoa ole järkeä vähätellä:

”Runon kirjoittamista pidetään usein kevyenä taivaanrannanmaalailuna, jota harrastetaan oikeiden töiden puutteessa. Mikään ei voisi olla kauempana totuudesta.”

Rantama varjelisi runouden lisäksi esimerkiksi luontoa ja alkuperäiskansoja. Hän on ehkä naiivi, mutta naiiviutta tarvitaan tätä päivää merkitsevän kyynisyyden vastapainoksi. Häneen runous on vaikuttanut tajuntaa laajentavien aineiden tavoin. Lisäksi hän väittää tarvitsevansa lyriikan, jopa rap-sanoitusten, lukemista elääkseen.

Miksi emme voisi olla, kuten Rantama, ja uskoa runoon?

Runominän vuosi osoittautuu mainioksi katsaukseksi ja selitykseksi kohteestaan. Teksti ei ole ihmeellistä, mutta sen perusteella Rantamalle voi silti ennustaa valoisaa tulevaisuutta myös kirjallisuudessa. Ehkä hän toteuttaa vielä unelmansa omasta runokokoelmasta.

Valmiita säkeitä löytyisi jo esseistä: ”Ihminen on [marraskuussa] suojaton, kaamokseen tiputettu skorpioni.”