Harva taiteilija on kytkenyt taiteensa yhtä vahvasti henkilöönsä kuin Jouko Turkka (1942-2016). Tämän vuoksi Turkan epäsovinnainen hahmo elää hyvin vielä #metoo-liikkeen jälkeenkin, mistä osoituksena on tänä syksynä peräti kolme kirjaa.

Tiiviit elämäkerrat ovat julkaisseet historiantutkija Kai Häggman (Pahansisuinen) ja teatterikriitikko Hannu Harju (Narri, nero, nöyryyttäjä). Lisäksi kirjailija Tiina Raudaskoski on julkaissut Ilmiantaja-autofiktion Nokia-Suomesta kertovan Osta pientä ihmistä -näytelmän vaikeasta kirjoitusprosessista ja harjoitusten kriisiytymisestä KOM-teatterissa.

Raudaskosken muistelmista ollaan ilmeisesti tekemässä elokuva, mikä on sikälikin kiinnostavaa, että KOM-teatterin silloisen johdon tai ensemblen ilmapiiristä ei anneta kirjassa kovin mairittelevaa kuvaa.

Nummisuutareissa, Tuntemattomassa ja Putkinotkossa hän kritisoi aikansa yhteiskunnallisia ilmiöitä. Hannu Salaman Siinä näkijä missä tekijän simultaanisuutta hyödyntävä teatterisovitus lienee aikansa eurooppalaista huippua.

Lisäksi teosten keskiössä on Turkan periksiantamattomuus, joka vei skandaalit kiihtyvällä tahdilla lavoilta lööppeihin. Turkasta tuli nopeasti poliittinen keskustelija, jolla oli tarjota tarkkanäköisiä, joskin hämmentäviä ja epäsovinnaisia havaintoja ajastaan.

Yle Areenassa on edelleen kuunneltavissa Turkan polveilevia keskusteluita taiteesta, politiikasta, taloudesta, mediasta ja historiasta esimerkiksi Mirja Pyykön, Veijo Meren ja Peter von Baghin kanssa.

1980-luvun puolivälistä lähtien Turkka alkoi myös itse kirjoittaa näytelmänsä ja hänen näytelmäideoita sisältävä novellikokoelma Aiheita (Otava, 1982) on yksi suomalaisen kirjallisuuden omaperäisimpiä, iloittelevimpia ja hienoimpia tekstejä.

Nyt julkaistuista kirjoista onkin hämmentävää lukea, miten valtava ramppikuume Turkalla oli kirjoittamisessa.

Raudaskoski kuvaa muistelmissaan, miten Turkka halusi loputtomasti siirrellä sanoja edestakaisin, eikä valmista näytelmätekstiä päästy harjoittelemaan ollenkaan.

TURKKA MUOVASI kokonaisen näyttelijäsukupolven tekemällä Teatterikorkeakoulusta oman teatterinsa 1980-luvulla, mutta samalla alkaa myös Turkan taiteellisen tason lasku.

Teatterikoulun jälkeen elämäkertojen rakenne muuttuu esseistisemmäksi ja sekavammaksi, ikään kuin havainnollistaen niissä vihjailtavan Turkan ”sairauden” etenemistä.

Myös Turkan oppilaat ovat viitanneet sairauteen ja erityisesti siihen, kuinka roolisuorituksen perusteella oli mahdotonta ymmärtää, milloin tuli Turkan rakastamaksi ja milloin nöyryyttämäksi.

Se oli kiistatta jättänyt jälkensä, kun Joensuun kunnallispoliitikot olivat osana Turkan aloittamia ”teatterisotia” varanneet Turkan ohjaamat näytelmät loppuun ja jättäneet liput lunastamatta, ettei kukaan kävisi näytöksiä katsomassa.

1980-luvulta lähtien lisääntyvä vainoharha johti kasvaviin konflikteihin, kun Turkka uskoi näyttelijöiden sabotoivan esityksiään. Turkan poika Juha toimi 1990-luvulla Turkan assistenttina ja samalla portsarina, joka esti ohjaajan käymisen näyttelijöihinsä käsiksi.

Raudaskoski kuvaa Turkan jatkuvia valtakamppailuja mitä arkisimmista asioista miespuolisen teatterinjohdon, näyttelijöiden ja muiden ohjaajien kanssa. Turkka alkoi nähdä salaliittoja kaikkialla.

GÖTEBORGIN kaupunginteatterin vierailun aikana antamassaan haastattelussa Turkka sanoi, että hyvä taide ei synny turvallisuudesta.

Turkka tavoitteli autenttisuudella, ylitsepursuavalla seksuaalisuudella ja vaaran tunteella jonkinlaisia ohikiitäviä hetkiä, jolloin katsoja unohtaisi olevansa teatterissa ja eläisi näyttelijöiden tunteita läpi.

Tärkeää ei ollut teksti vaan tunteiden näyttäminen, eikä se lopulta haitannut, vaikkei yleisö olisi saanut vuorosanoista edes selvää. Turkan härskiä ja loukkaavaa kieltä on mahdotonta tajuta ajassa, jossa sanat ovat tekoja.

Kirjojen perusteella jää epäilys siitä, tiesikö nero lopulta itsekään mitä taiteellaan tavoitteli. Turkka jäi yhä enemmän lukkoon tilanteisiin, joissa näyttelijöiden oli mahdotonta ymmärtää Turkan tavoittelemia tunnetiloja.

Osta pientä ihmistä kriisiytyi lopulta siihen, että Pekka Valkeejärvi ei osannut Jorma Ollilan roolissa toistaa sanaa ”homoseksuaalisuus” Turkan haluamalla tavalla.

Turkka ohjasi 2000-luvun alussa vielä kaksi näytelmää Turun kaupunginteatteriin, mutta sopimus neljästä näytelmästä purettiin.

Viimeiseksi jääneen näytelmän Konkurssisirkus esittäminen lopetettiin ennen aikojaan näyttelijöiden ulosmarssien ja tuotantoa kohdanneiden lukuisten muiden vastoinkäymisten vuoksi.

VIIMEISET KYMMENEN vuotta Turkka eleli hiljaiseloa ja alkoi nähdä merkityksiä kotipihansa kivissä, joista hän järjesti viimeisenä työnään näyttelyn.

Nyt julkaistuissa kirjoissa tuodaan esiin Turkan ristiriitainen persoona, mutta henkisen tilan tarkempi diagnoosi olisi tuonut Turkan ymmärtämiseen tarpeellista syvyyttä.

Häggmanin mukaan Turkka muuntui tarkkanäköisestä provokaattorista vihapuheen pioneeriksi. Analyysin rönsyillessä ja muuttuessa yhä kovemmaksi huudoksi Turkan lempiaiheista seksistä ja suomalaisen yhteiskunnan ahdingosta jäi jäljelle vain provosoiva vihapuhe.

Turkan yhteiskuntakritiikin muodonmuutoksen ymmärtämiseksi Turkan vielä julkaisemattomat näytelmät, joulusaarnat ja radiokuunnelmat olisi syytä julkaista.

Turkan henkisesti ja fyysisesti pahoinpitelemille näyttelijöille tämän ajan Turkka-muisteluiden buumit ovat varmasti raskaita ja traumaattisia.

Pyrkimykset toistaa Turkan ”metodia” ovat tuomittuja epäonnistumaan, sillä turkkalaisuus oli lopulta ainoastaan tapa olla Jouko Turkka.

Turkan kuoltua Jyrki Lehtola tiivisti muistokirjoituksessaan oleellisen, miten suomalainen älymystö hiljeni yhtä aikaa Turkan sulkeutumisen kanssa ja miten jäljelle jääneen tilan ovat ottaneet väkivallalla, sovinismilla ja rasismilla sopimattomasti flirttailevat perussuomalaiset.