Muotisuunnittelija Paola Suhosen elokuva esitetään perjantaina kutsuvierasnäytöksessä Helsingissä, mutta ilman säätiön tukea tehtyä omakustannetta ei tällä tietoa levitetä lainkaan kaupallisissa elokuvateattereissa.

Tarkoituksena on kiertää elokuvan kanssa muita pieniä esityspaikkoja ja ilmaisnäytöksissä koota ihmisiä yhteen keskusteluja varten. Medialle ei ole kerrottu ainakaan suoraan, eikö elokuva kelvannut normaaliin levitykseen.

16-milliselle filmille kuvattu teos on Yhdysvalloissa alaa opiskelleen Suhosen toinen pitkä ohjaus. Hän on leikannut elokuvansa itse ja skarveissa on soljuvuutta.

Vaikka opiskelijatyön leimaa on myös nimessä, Keskiyön auringosta ikuisuuteen (2025) ei ole onneksi tympeää egoilua.

Tältä osin se eroaa selvästi laulaja Anna Erikssonin ohjauksista, joihin Suhosen työtä ehkä ensimmäisenä vertaa.

Lähimpänä keikarointia ollaan elokuvan alussa, kun ohjaajan julkkisystäviä Meeri Koutaniemestä Ninja Sarasaloon ja Freemanin juoksutetaan ruutuun true fiction cineman verukkeella.

Ammattinäyttelijöitäkin on saatu mukaan iso liuta, mutta vaikutelma on mukavan kotikutoinen.

VARSINAINEN löyhä tarina on taustasepustuksia juurevampi.

Siinä eroa tekevä uusperheen nuori vaimoke (Alina Tomnikov) karkaa tien päälle selvittämään tunteitaan saaden kohta matkaseuraa sympaattisen oloisesta rokkipojasta (Mikael Rautasalo).

Nuorukainen on menossa pohjoiseen tapaamaan muistisairasta isäänsä ja havahtuu kuskinkin käsittelevän arkitodellisuuden ahdistavuutta.

Murheellisten laulujen maassa tulee vastaan monenlaista kulkijaa, joilla ei ole antaa vastauksia henkilöitä vaivaavaan apatiaan.

Tie-elokuvat rakentuvat janalle, jossa merkitys piirtyy ääripäiden välillä. Harhailevan juonen epätasaisuus on toisinaan raskasta seurattavaa, vaikka sitä perustelee hukassa olevien henkilöiden matka pään sisään.

KELLERTÄVÄSSÄ filmissä on vanhahtava pinta, eikä ajallista hahmottamista ole aina muutenkaan tehty helpoksi. Elokuvaan sävelletyn yllättävän tarttuvan musiikin lisäksi ääniraidalla soivat useat vanhat iskelmäklassikot.

Kaksi ja puolituntinen kokonaisuus pohtii pettymyksiä kokeneille ihmisille suuntaa tyrkyttämättä heille lukkoon lyötyä vaihtoehtoa. Omaehtoisena taiteilijana Suhonen tuntee ilmeistä viehtymystä ja sielujenliittoa kirjoittamiinsa muusikoihin, jotka hakevat paikkaansa maailmassa.

Lopputulos ei ole ehkä erityisen ryhdikäs tai vastaansanomaton, mutta pakko myöntää, että elokuvalla on oma rosoinen linjansa. Vähän hapuileva ja mihinkään menemätön mutta linja kuitenkin.

Välittömyys katkoo vaanivilta kliseiltä siivet.