Fiini 4k-restauraatio ei ole turhantärkeyttä vaan fantastinen päivitys. Näin sen nyt samalta valkokankaalta kuin aiemman filmiversion. Ero on teknisesti häkellyttävä.

Harvinaista on, että suitsutettu tähtiohjaaja haluaa tiivistää elokuvaansa. Coppolat ja kumppanit ovat tuoneet levitykseen jopa tunnin pidempiä laitoksia klassikkoteoksistaan.

Weir ei ollut liikkeellä mahtaillakseen.

Silti teoksen pohjana on elimellisesti syntymaa Australia ja sen ihmeellinen luonto mutta toisaalta entisen isännän Ison-Britannian rapistuva viktoriaaninen loisto.

Elokuva esittää tarinansa kuin todellisiin tapahtumiin perustuvana. Oikeasti juoni on fiktiivinen ja perustuu Joan Lindsayn kiiteltyyn romaaniin vuodelta 1967.

JOUKKO tyttökoulun oppilaita ja heidän opettajansa katoavat luokkaretken yhteydessä ystävänpäivänä 1900-luvun alussa.

Jo sitä edeltävässä johdannossa Weir on näyttänyt, kuinka jyrkässä ristiriidassa oppilaiden heräävä seksuaalisuus on sisäoppilaitoksen hapettoman etiketin kanssa.

Tytöistä lumoavin tokaisee häntä ihailevalle, ettei viivy täällä enää kauan.

Linnut raakkuvat, ilma väreilee enteellistä odotusta ja kellot pysähtyvät.

Sitten neljä retkeilijää häviää jyrkkyyttään uhkuville kallioille jälkeäkään jättämättä.

Alkaa epätoivoinen kilpailu aikaa vastaan kadonneiden löytämiseksi. Ensin mysteeristä kiinnostuu nuori aristokraatti, sitten paikallinen tallipoika, lopulta koko kyläyhteisö vääjäämättömän murhenäytelmän jo valjettua.

Julkisivustaan tarkalle koululle ja sen ilmeettömälle johtajalle oppilaiden todennäköinen kuolema merkitsee peruuttamatonta tahraa ja häväistystä.

Näin Weir pääsee arvostelemaan vallanpitäjien tekopyhyyttä.

HUVIRETKI HITTOPAIKALLE kuvaa kesyttömän luonnon ja aistillisen viattomuuden kamppailua yhteiskunnan kahleita ja sen instituutioita vastaan.

Runollisemmin myös tragediaa ja muistoa, joka ei jätä rauhaan.

Esikuvia voi hakea aina Jean Vigosta lähtien, mutta Australian uuden aallon impressionistisena provinssifilminä sillä on selvät yhtymäkohtansa myös aikakauden riippumattomaan amerikkalaiselokuvaan ja etenkin Terrence Malickin varhaisiin töihin.

Weir siirtyi 1980-luvulla Yhdysvaltoihin työskentelemään Hollywoodin ykköskaartin kanssa, mutta onnistui säilyttämään myös siellä omalaatuisuuttaan pyöritellen samaa teemaa kapinallisista ja heidän orjuuttajistaan muun muassa Todistajassa (1985), Kuolleiden runoilijoiden seurassa (1989) ja Truman Showssa (1998).

LAJITYYPPIELOKUVIIN sukeltanut mutta niiden rajoja testannut ja haastanut Weir muotoilee läpimurtoteoksestaan mieltä kuohuttavan mysteerin, jolle ei ole ratkaisua.

Salaperäistä atmosfääriä luovat Weirin ja kuvaaja Russell Boydin käyttämät verhot linssin edessä häivyttämään arkitodellisuuden ja painajaisen eroa.

Hämärän kangastuksen rinnalla koululaitoksen kalvakka synkkyys iskee päin kasvoja. Ajoittain Huviretki hirttopaikalle hyökkää kuin kauhuelokuva.

Nykysilmin arvioituna Weir onnistuu kuvaamaan enteellisesti myös myöhemmän mediakulttuurin skandaalihakuisuutta, kauan ennen Truman Showta ja sen viiltävää satiiria.

Teoksen musiikki on aivan unohtumatonta. Gheorghe Zamfirin panhuilu jää ikuisesti mieleen.

79-vuotias Weir on ilmoittanut eläköityneensä. Viimeiseksi ohjaukseksi jäi Suomessakin levitykseen tullut vankilapakoelokuva The Way Back (2010).