Aleksanterin teatterissa sai viime viikolla Suomen ensi-iltansa, marraskuussa Ranskassa kantaesitetty ryhmän uusin teos Urbotek.

Race Horse Company, Aleksanterin Teatteri

Ohjaus Rauli Dahlberg – Käsikirjoitus ja konsepti  Dahlberg ja Kalle Lehto – Valot Antti Sairanen – Musiikki Sami Tammela ja Jussi Liukkonen – Puvut Dahlberg, Anja Muhonen ja Tiina Valve – Esiintyjät Kalle Lehto, Susanna Liinamaa, Teemu Riihelä, Lassi Tauriainen, Rony Hämäläinen, Teemu Virtanen

Niille, joille nykysirkus ja sen estetiikka ovat vieraampia, esityksessä on varmasti paljonkin uutta. Ne, jotka tuntevat lajia ja varsinkin Race Horse Companyn aikaisempia teoksia, saattavat jopa aavistuksen verran pettyä.

Tyyliltään ja tunnelmaltaan ryhmän kahden perustajajäsenen ja taiteellisen johtajakaksikon Rauli Dahlbergin ja Kalle Lehdon ideoima ja Dahlbergin ohjaama esitys on lähempänä nykysirkusesitysten yleistä tummanpuhuvaa ja rähjäiseen kaupunkimiljööseen sijoittuvaa maailmaa. RHC:n aikaisempien esitysten menoon verrattua sitä voi myös pitää tempoltaan jopa rauhallisena.

Toki mukana on arvoituksellisia hahmoja kuten pääkallopäinen oudon laboratorion ruumistutkija, ja eri numeroiden ympärillä tapahtuu kuin hämäyksenä kaikenlaista muuta koko ajan, mutta kreisiin elonjäämistaisteluun ja maailmanlopun bilefiiliksiin ei aivan päästä. Siihen esitys on liian kesy. Eikä pelkkä lantion vatkaus siellä sun täällä tai naistaiteilijan paljettipuku riitä saamaan aikaiseksi eroottista säpinää.

Naisesiintyjän mukana olo tässä ryhmässä on uutta, ja vannetaiteilija Susanna Liinamaa osaa asiansa. Pää alaspäin roikkuen tehty vanteiden pyöritys on taitavaa ja myös pari- ja ryhmäjongleeraus sujuu häneltä ihan mallikkaasti.

Teemu Riihelän päällään seisonta liikkuvalla trapetsilla saa haukkomaan henkeä ja Lassi Tauriaisen akrobatian ja taistelulajit yhdistävä trikkaus on hienoa nähtävää.

Mukana on myös sinänsä komea vipulautaosuus, joka vaatii kultakin esiintyjältä tarkkaa liikkeiden hallintaa ja ajoitusta.

Sami Tammelan ja Jussi Liukkosen luoma äänimaailma pyrkii parhaansa mukaan luomaan esitykseen uhkan ja tuntemattoman vaaran tunnelmaa. Välillä se saavutetaan, välillä ei.

En missään tapauksessa tarkoita, että Urbotek ei olisi hyvä ja näkemisen arvoinen esitys, mutta varsinainen huipputapaus se ei ole. Siinä on paljon pienempiä ja isompia hienoja hetkiä, mutta ryhmän esityshistoriassa se edustaa eräänlaista tasaantumisvaihetta.

Annikki Alku