On kiinnostavaa ja jännittävää, kun eletty aika on muuttunut historiaksi, jota tutkijat tulkitsevat. Suomen ja Neuvostoliiton suhteisiin paneutuneet historioitsijat ovat nyt nuoria ihmisiä, joilla ei ole omakohtaista kokemusta Neuvostoliiton naapuruudesta. Ote on vanhoista painolasteista vapaa.

Ulpu Iivari

Juho Ovaskan tuoreeseen väitöskirjaan perustuva teos Käänne, Suomen irtiotto Kremlistä Eurooppaan on samalla tavalla vankkaa ja mieltä vangitsevaa tutkimusta kuin Juha-Matti Ritvasen Mureneva kulmakivi, joka käsittelee YYA-sopimuksen loppuvaiheita vuosina 1989-1992.

Ovaskan tutkimus kattaa vuodet 1982-1992 eli Mauno Koiviston presidenttikauden ytimen. Ovaska on julkaissut myös kirjan Mauno Koiviston idänkortti. Se romutti aiemmin vallinnutta käsitystä Koiviston Moskovan suhteiden ohuudesta.

Urho Kekkosen sairastumisen vuoksi vuonna 1982 järjestetyissä presidentinvaaleissa kummitteli Moskovalle mieluisan mustan hevosen haamu. Vettä myllyyn lisäsivät jo pahasti alkoholisoitunutta Ahti Karjalaista tukeneet Etelärannan vuorineuvokset, jotka isoissa lehti-ilmoituksessa pelottelivat idänkaupan romahduksella, jos kansansuosiota nauttineesta Koivistosta tulee presidentti.

Kreml – joka toisaalta vakuutti puuttumattomuuttaan Suomen vaaleihin – vaati SDP:lta ja Kalevi Sorsalta takuita Suomen ulkopoliittisen linjan jatkuvuudesta Koiviston aikana. Uutta presidenttiä myös koeteltiin.

Moskovasta viestitettiin, että siellä vastustetaan Suomen suunnitelmia ohjuskauppoja. Niitä pidettiin Pariisin rauhansopimuksen vastaisina. Presidentti, ulkoministeriö ja puolustusministeriö totesivat, ettei Neuvostoliitolle anneta veto-oikeutta Suomen asehankintoihin. Niistä kerrotaan, mutta aseita hankitaan entiseen tapaan idästä, lännestä ja puolueettomilta mailta. Koivisto veti rajaa.

Mauno Koivisto korosti presidenttikautensa alussa Paasikiven-Kekkosen linjan jatkuvuutta, mutta muutti nopeasti ulkopolitiikan käytäntöjä. Ulkoministeriön virkamiehet eivät enää saaneet olla suoraan yhteydessä presidenttiin, vaan tämä piti yhteyttä ulkoministeriin. Myös hallituksen ulkoasianvaliokunnan rooli – ja sitä kautta pääministerin painoarvo ulkopolitiikassa – vahvistui. YYA-juhlien merkitystä vähennettiin.

Vuoden 1958 yöpakkashallituksen jälkeen vakiintunut käytäntö, jossa Tehtaankatu vaikutti Suomen hallituspohjiin ja porvarillista puolta edusti keskusta, murtui jo vuonna 1983 SMP:n tullessa hallitukseen. Vuonna 1987 kokoomus pääsi paitsiosta Harri Holkerin sinipunan myötä.

OVASKA liittää kirjassaan Suomen ulkopolitiikan muutokset kansainväliseen kehitykseen. Ajopuita ei kuitenkaan oltu, vaan Koivisto oli aktiivinen ja kunnianhimoinen toimija. Hän ei pitänyt korkeasta profiilista, julistuksista ja moralistisista ulostuloista, vaan harrasti kirjediplomatiaa maailman johtajien, erityisesti George Bush vanhemman kanssa.

Joskus hänen hankkeensa menestyivät, aina eivät, mutta suomalainen ulko- ja kauppapolitiikka laajeni paitsi Yhdysvaltoihin, myös Aasiaan. Kiinan suhteiden vahvistuminen ajoittui Tiananmenin verilöylyn aikaan. Monille oli vaikeaa seurata presidentin inhorealistista toimintaa.

Ovaskan tutkimus vahvistaa käsitystä, jonka mukaan sodan käynyt Koivisto piti Suomen toimintaympäristön vakautta ylimpänä tavoitteena. Se selittää hänen suhtautumistaan Neuvostoliiton hajoamiseen ja Baltian maiden itsenäistymispyrkimyksiin. Tässä Koivisto ei tosin ollut yksin. Ovaska toteaa, että linja Baltian suhteen oli suunnilleen sama kuin muilla keskeisillä eurooppalaisilla johtajille. Lisäksi Suomi auttoi Viroa enemmän kuin aikanaan tiedettiin.

Suhde Mihail Gorbatšoviin näyttää tämänkin tutkimuksen mukaan olleen muutakin kuin reaalipolitiikan sanelemaa. Koivisto toivoi tämän onnistuvan ja arvosti pyrkimystä talouden uudistamiseen, mutta myös linjauksia, joiden mukaan Neuvostoliitto ei sekaannu muiden maiden asioihin ja sen valtioelinten merkitystä vahvistetaan kommunistipuolueen kustannuksella.

Mauno Koiviston toimintatapaa presidenttinä leimasi kyky odottaa oikeaa hetkeä ja toimia sitten. Näin tapahtui Pariisin rauhansopimuksen, YYA-sopimuksen ja EU:n jäsenhakemuksen suhteen. Tutkija on sitä mieltä, että Koivisto olisi ollut valmis hakemaan EU:n jäsenyyttä, vaikka Neuvostoliitto ei olisi hajonnut.

KIRJASSA käsitellään myös puolueiden roolia idänpolitiikassa. Keskeisiä toimijoita olivat myös länsisuhteissa aktiivinen SDP ja keskusta. SKP:n ote kirposi puolueen hajaannuksen myötä.

Suhteita rakensi myös kokoomuksen puheenjohtaja Ilkka Suominen, joka pyysi vuonna 1983 ulkoministeriön virkamiesten käsitystä siitä, haittasivatko puolueen yhteydet Euroopan konservatiivisiin puolueisiin Suomen ulkopolitiikkaa.

Ovaska arvioi, että puolueiden kilpailu idänsuhteissa jatkui 1980-luvun loppupuolelle saakka. En käy sitä täysin kiistämään, vaikka se ei ole koko kuva. SDP:n suhteita NKP:hen auttoi perestroikka ja glasnost.

Saatoimme pyytää paneutumista niihin kahdenvälisten suhteiden vatvomisen sijaan. Kun perestroika hiipui, tilanne vaikeutui. Jouduimme torjumaan vieraan, jolle olisi pitänyt järjestää media-aikaa balttien moittimiseksi.

Silti puolueissa oli ihmisiä, jotka edelleen pitivät Moskovan korttia hyödyllisenä sisäpolitiikassa, vaikka Koiviston aika oli hapertanut tämänkin argumentin.

Kirjoittaja on entinen kansanedustaja, europarlamentaarikko ja SDP:n puolueishteeri.