Yorgos Lanthimos on Kreikan kansainvälisesti menestynein elokuvaohjaaja sitten Theo Angelopouloksen päivien. Jo läpimurtoteos Dogtooth (2009) avaa oven synkkään ja satiiriseen todellisuuteen, jossa hyvinvoivan perheen teini-ikäiset lapset eivät ole koskaan nähneet ulkomaailmaa.

Rane Aunimo

Demokraatti

Englanninkieliset seuraajat The Lobster (2015), The Killing of a Sacred Deer (2017) ja The Favourite (2018) ovat vastaavia tahallisen keinotekoisia kuvauksia yhteiskunnan perusyksikön murtumisesta, ihmisluonnon paatuneisuudesta ja vallan turmelevuudesta aivan Stanley Kubrickin ja Michael Haneken hengessä.

Siksi pettymys on nyt niin käsinkosketeltava.

Viisikymppisen kreikkalaisen uutuus Poor Things (2023) ehdittiin jo palkita Venetsian elokuvafestivaalien parhaana elokuvana mutta tuntuu henkiseltä sisällöltään enemmän taidekoulun räiskyvältä päättötyöltä kuin loppuun saakka punnitulta kokonaisuudelta. Mittaa kauhufantasian ja tieteiskomedian sekoitukselle kertyy silti juhlavat 140 minuuttia.

ANTIIKIN myyteistä ja kuninkaallisten hovista Lanthimos loikkaa Pygmalionin ja Frankensteinin maailmaan, kun hullu kirurgi pelastaa nuoren naisen kuolemalta leikkaamalla tämän syntymättömältä vauvalta aivot ja siirtämällä ne äidilleen.

Keksijäjumala on tällä kertaa sadisti-isän silpoma Frankenstein ja hänen luomuksensa Pygmalion-sadun salattu kääntöpuoli, jonkinlainen perverssi Eliza.

Provokatiivisessa juonessa lattialle virtsaavasta aikuislapsesta kehittyy ensin älykäs ja sitten hyperseksuaalinen kapinallinen, joka tiukkojen rajojen sijaan haluaa ahmia elämää kaikin saatavilla olevin keinoin. Aluksi hänen tiellään on lääkäri, lopulta limaiset pukumiehet.

Lupauduttuaan jo yhden vaimoksi nainen karkaa toisen matkaan havaitakseen hänetkin pettymykseksi. Feministisen sanomansa huipennuksena elokuva avaa bordellin portit.

OSIN mustavalkoinen, ekspressionismiinkin kumartava ohjaus ei edes pyri miellyttämään katsojaa vaan herättelemään kaupallisten konventioiden uuvuttamia mieliä horroksesta.

Groteski satiiri on tyylilaji, joka ei tunteile vaan vetoaa järkeen. Sinänsä loogisesti sen runsaita seksikohtauksiakaan ei ole tehty kiihottaviksi.

Ehkä eniten Poor Things vertautuukin Lars von Trierin myöhemmän tuotannon heristeleviin julistuksiin.

Toksisen maskuliinisuuden yltiöpäinen arvostelu eurooppalaisen taideohjaajan maineella herättää ymmärrettävästi ihailua mutta keinojen toisteisuudella ja alleviivauksilla on rajansa. Näkökenttää vääristävä kalansilmälinssikin on jo maneeri korostamaan viestiä kaiken vilpillisyydestä.

Amerikkalaisen bulkkiviihteen vastapainona ilmeisen tietoisena hyökyvä Poor Things antaa tiedostavalle etujoukolle kädestä pitäen ohjeistetun motiivin ylistää niminäyttelijöillä ja englannin kielellä tehtyä tekorankkaa protestielokuvaa, joka on metoo-ajan irvokas keskisormi säädyllisyyden odotuksille.

Teatraalisesta ylöspanosta puuttuu vain kokonaan sen kipeimmin kaipaama humanismi. Tyhjyyteen tuijottavan naissankarin mekaanisesta kohtalosta ei halua välittää.