Geoffrey Barracloughin mukaan historia on yritys selvittää epätäydellisen ja hajanaisen todistusaineiston pohjalta menneisyyden keskeiset piirteet.

Niiden äärellä on nyt Lehtinen, jonka teoksessa nousee myös esille se, miten historiaa tulkitaan ja selitetään eri aikakausina.

Sotasyyllisyysoikeudenkäynti on ollut kipeä ja arkakin aihe suomalaisessa historiantutkimuksessa. Prosessin poliittinen luonne ja oikeusvaltion periaatteiden vastaisuus oli kuitenkin selvää alusta pitäen. Oikeuden ja politiikan suhdetta tässä ja muissa yhteyksissä on analysoitu laajasti oikeushistoriallisessa tutkimuksessa, jota Lehtinen ei kuitenkaan hyödynnä omassa teoksessaan.

Sotasyyllisyysprosessi on oma lukunsa: siinä maan politiikkaa luotsanneet johtajat marssitetaan oikeuden eteen taannehtivaa lainsäädäntöä soveltaen.

Oikeudenkäynti perustui välirauhansopimuksen 13. artiklaan ja liittoutuneiden politiikkaan. Lehtinen nostaa vahvasti esille oikeudenkäynnin taustoissa sisäsyntyiset piirteet kuten kotimaisten poliitikkojen, eturivissä Urho Kekkonen, valtapyyteet – unohtamatta Otto Wille Kuusista.

Tämä painotus tuo uusia elementtejä tulkintaan oikeudenkäynnin syntytaustasta, joita perinteisesti on – ainakin Jukka Tarkan väitöskirjasta (1977) lähtien – pidetty vahvemmin valvontakomission ja yleisen sodassa hävinneiden johtoon kohdistuneiden rankaisutoimien osana.

Vertailevassa katsannossa Suomessa selvittiin hyvinkin vähällä.

Oikeudenkäynti mittasi myös suomalaisen juristikunnan selkärankaa ja moraalia sekä poliittista silmää ja tilannetajua. Osallistuminen tai myötävaikuttaminen poliittiseen oikeudenkäyntiin, sen ongelmista huolimatta, ei vaikuttanut juristien urakehitykseen. Tämä viittaa siihen, että oikeudenkäynti miellettiin prosessiksi, joka oli ”välttämätöntä” viedä läpi, mutta johon osalliset eivät menettäneet mainettaan tai kunniaansa.

LEHTINEN kertoi haastattelussa (Mtv:n Aamu 1.3.2026) esittäneensä sosialidemokraattisen tulkinnan tapahtuneesta. Tulkinnan ytimessä on myös Väinö Tannerin roolin ja oikeudenkäynnin ainutlaatuisen merkityksen alleviivaaminen Suomen historiassa yleisestikin.

Teos herättää kysymyksiä, jotka liittyvät historiantutkimukseen ja historian tutkimuksen aikasidonnaisuuteen.

Historiantutkimuksen ytimessä on perinteisesti ollut se, mitä on tapahtunut ja miksi? Kun näitä kysymyksiä selvitetään, liikutaan alueella, joka ei ole normatiivinen. Toisin sanoen historiantutkija ei ole historian tuomari, joka jakaa moraalisia tai muita arvolauseita toimijoille heidän onnistumisestaan tai isänmaallisuudestaan.

Historian tutkimukseen ei myöskään kuulu kontrafaktuaalinen argumentointi, jota myös jossitteluksi kutsutaan. Niin älyllisesti stimuloivaa kuin vaihtoehtoisten kehityskulkujen esille ottaminen voikin olla, on sen käytössä oltava hyvin varovainen. Tie tarkoitushakuisiin tulkintoihin saattaa helpottua jossittelun kautta.

Valtiollinen historiankirjoitus, sen vallitseva narratiivi mukailee yleensä menestystä ja saattaa rakentaa jopa menestystarinaa. Tällöin voivat vaihtoehtoiset näkemykset, opposition ääni, joutua kohtuuttoman arvostelun kohteeksi. Lehtinen arvostelee kovin sanoin esimerkiksi kuutosia – sotasyyllisyysasian eduskuntakeskusteluun nostaneita kansanedustajia – ja rauhanoppositiota.

HISTORIAN hankalammat vaiheet ja kysymykset jäävät usein virallisessa narratiivissa sivummalle. Näin on käynyt Suomessa muun muassa sisällissodan tutkimuksessa, joka vasta toisen maailmansodan jälkeen nousi vankat akateemiset kriteerit täyttävälle tasolle.

On myös tärkeää huomata, että tulkintojen ja selitysten moninaisuus ei tarkoita sitä, että ne kaikki olisivat tutkimuksellisesti yhtä relevantteja. Historiantutkimuksen historia osoittaa selvästi, että tutkimus voi myös edistyä siinä mielessä, että uudet selitykset ovat aikaisempia parempia ja pystyvät lähestymään totuudellista kuvaa.

Hyvä historiantutkimus heijastuu aina tavalla tai toisella omaan aikaansa. Vertailut ja paralleelit tutkittavien ilmiöiden ja myöhempien ja oman ajan välillä ovat kiinnostavia.

Lehtisen kirjassa tuodaan ansiokkaasti esille sotasyyllisyysprosessin ongelmakohtia, jotka saivat asiantuntijoilta täystyrmäyksen.

Tuosta nousee mielenkiintoinen vertailu nykypäivään. Pari vuotta sitten säädetty niin sanottu rajalaki sai jokseenkin yksimieliseltä asiantuntijakaartilta moitteita. Siitä huolimatta se säädettiin ja kriitikot leimattiin jopa epäisänmaallisiksi.

HISTORIANTUTKIMUS on tieteenala, jonka tuloksilla on merkitystä ajankohtaisessa poliittisessa keskustelussa. Siksi niitä käytetään valtarakenteiden pystyttämiseen ja ylläpitämiseen. Historian vääristely on valitettavan tavallinen ja yleistynyt ilmiö erityisesti yleistyneessä oikeistopopulistisessa retoriikassa.

Demokratia on välttämätön edellytys vapaalle akateemiselle tutkimukselle. Koulukuntien ja eri mielipiteiden moninaisuus on rikkaus ja arvo, joka osaltaan ilmentää demokratian voimaa. Lasse Lehtisen teos on arvokas panos erään Suomen historian dramaattisen vaiheen ymmärtämiseen.

Kirjoittaja on suomalainen oikeushistorian ja roomalaisen oikeuden emeritusprofessori Helsingin yliopistossa.