Kun Pasasen viimeiseksi jäänyt Uuno Turhapuro (1998) ja testamentiksi osoittautunut Naisen logiikka (1999) tulivat ensi-iltaan, olin jo alalla, mutta ne täytyi mennä katsomaan normaalina maksavana asiakkaana.

Liekö Pasasen haamu kummitellut Tennispalatsin yllä, kun yksi uuden Spede-elämäkertaelokuvan lehdistönäytöksistä olikin peruttu. Kriitikoiden letkaa käännytettin ovelta.

Korvaava näytös järjestettiin muutama päivä myöhemmin punavuorelaisessa pikkuteatteri Rivierassa, jonne vaivautui neljä median edustajaa.

SPEDEN (Riku Nieminen) problemaattisesta suhteesta Yleisradion sivistystehtävään on tarjolla odotettua vääntöä. Sama pätee elokuvien lehtivastaanottoon. Kriitikko saa kuulla kunniansa ravintolassa. Alaa on moukaroitu hurjemminkin, jos muistaa vaikka Olli Soinion Kadunlakaisijat (1991).

Kokkonen kuvataan yllättävänkin suurena taiteilijana, auteurina, jota Spede joutuu vinkumaan takaisin talliinsa jostain pikkuteatterista nimeämätöntä ranskalaista elokuvaa yksinään katsomasta.

Delikouras antaa Spedestä kuvan miehenä, joka halusi, että kivaa piisaa ammatillisesti, mutta joka koki olevansa valmis tajuamatta vaikkapa ohjaamisesta juuri mitään. Kansan maun tunteva kontrollifriikki pakeni vakavoitumisen hetkiä tai väänsi ne vitsiksi.

Näkemys tuntuu aika uskottavalta, mutta sitä on työstetty paperinmakuisesti. Speden hallitseva persoona ei hengitä tarpeeksi tukalasti katsojan niskaan. Pikemmin se on etäinen epävarmuus, joka Delikourasin Spedestä huokuu. Sitä ei millään tapaa avata, esimerkiksi Speden lapsuus ja nuoruus sivuutetaan täysin.

Osuvin sivuhahmoista on vanhempi kollega Edvin Laine (Teijo Eloranta), joka varoittaa viihteen tekemisen tuottamasta
sielullisesta vammasta.

Riku Niemisestä taas on tullut omanlaisensa näköismonumentti jo niin Juice Leskiselle kuin Spede Pasaselle. Yhtenäiskulttuuri taitaa elää, jos se tarvitsee jokaiselle legendalleen yhden ja saman tulkin.