Kirja kuljettaa lukijaa kivikaudelta Ruotsin ja Venäjän vallan alaisuuden kautta hyvinvointivaltiota rakentaneeseen ja nyt osin sitä purkavaan Suomeen.

Virheellinen on myös käsitys, jonka mukaan kristinusko saapui Suomeen läntisestä naapurista kolmen ristiretken seurauksena. Todellisuudessa kyse oli useiden sukupolvien mittaisesta muutoksesta, jonka aikana uskonto juurtui vähitellen.

Perinteiset tavat ja uskomukset elivät pitkään uuden rinnalla. Historialliset muutokset eivät yleensä ole äkillisiä hyppäyksiä vaan pitkiä, vuorovaikutteisia prosesseja.

SUOMEN HISTORIA on kokonaisuutena pitkälti tasapainoilua kahden suurvallan, Ruotsin ja Venäjän, välissä.

Kustaa Vaasan aikana Ruotsi laajeni itään ja ajautui yhteenottoihin Venäjän kanssa juuri Suomen maaperällä. Myöhemmin Pietari Suuren Venäjä laajeni länteen, ja molemmat valtakunnat jättivät jälkensä suomalaisiin usein verisin seurauksin.

Läntinen naapuri on jo kauan sitten luopunut valloitushaaveistaan, mutta itäisestä naapurista tätä ei voi yhtä varmasti sanoa.

Niin sanotut sortovuodet Venäjän vallan aikana eivät kuitenkaan merkinneet jäämistä valistuksen, liberalismin tai teknisen kehityksen ulkopuolelle.

Suomi ei vain mukautunut suurvallan vaatimuksiin vaan autonomian suojissa kykeni hallitsemaan omia asioitaan ja kehittämään vähitellen muotoutuvaa kansakuntaa.

Hallinnollinen autonomia edellytti kokonaan uuden, Suomen asioihin keskittyneen virkakoneiston rakentamista. Maa sai päättää sisäisistä asioistaan, vaikka ulkopolitiikka säilyi keisarin käsissä.

Tästä näkökulmasta autonomian aikaa voi perustellusti kutsua pikemminkin valtioaamuksi kuin valtioyöksi.

Vasta 1800-luvun lopulla autonomian ehtoja alettiin kiristää. Lopulta maailmansota ja vallankumous muuttivat asetelman perusteellisesti. Moderni maailma alkoi hahmottua myös Suomessa, ja metsäteollisuudesta tuli taloudellisen kehityksen veturi.

Kehitys huipentui hyvinvointivaltion rakentamiseen, vaikka jo 1980-luvulla markkinatalouden voimistuminen alkoi haastaa sen perusteita. Osa tarkkailijoista näki 1990-luvun laman merkkinä hyvinvointiyhteiskunnan murenemisen alkamisesta.

JATKO ONKIN useimmille tuttu. Ympyrä näyttää tavallaan sulkeutuneen, sillä Suomi on jälleen idän ja lännen rajamaa.

Toisaalta maa kuuluu Ukrainan merkittävimpiin tukijoihin, toisaalta yhteydet muihin Pohjoismaihin ovat vahvistuneet.

Kirjaa lukiessa Suomen voimakas tuki Ukrainalle käy helposti ymmärrettäväksi. Talvisodan aikana Suomi oli samankaltaisessa tilanteessa: ulkomailta saatiin aseita, elintarvikkeita ja myötätuntoa, mutta itse sota oli käytävä yksin.

Nykyiset päättäjätkin voisivat oppia historiasta, jos siihen löytyisi tahtoa. Kirja kiteyttää maailmansotien välisen ajan opetuksen osuvasti:

”Kyky tehdä puoluerajat ylittävää yhteistyötä ja muodostaa toimivia koalitiohallituksia oli merkittävä Suomen demokratiaa maailmansotien välisinä vuosina vahvistanut tekijä. Yhteiskunnalliset reformit ja talouskasvu vaikuttivat samaan suuntaan. Demokratiaan sitoutuneet puolueet onnistuivat myös patoamaan ääriliikkeiden kasvua.

Viime kädessä Suomen poliittinen suunta valittiin vapaissa vaaleissa, mikä teki Suomesta poikkeuksen ensimmäisen maailmansodan jälkeen itsenäistyneiden maiden joukossa. Kaikkialla muualla, Tšekkoslovakiaa lukuun ottamatta, demokratia mureni maailmansotien välisinä vuosina autoritarismin tieltä.”