Kun Maailmanpankki ja Kansainvälinen valuuttarahasto IMF kokoustivat Prahassa syksyllä 2000, tilanne karkasi kaikkien hallinnasta.

Rane Aunimo

Demokraatti

Tuhansien mielenosoittajien joukossa oli myös pienempi militanttien ryhmä, joka ei tyytynyt heiluttamaan banderolleja ja karnevalisoimaan tärkeiden päättäjien tapahtumaa. Poliisi vastasi väellä ja voimalla ja väkivaltainen mellakka oli valmis.

Vuotta myöhemmin EU:n huippukokouksessa Göteborgissa huipentui yksi, suurten joukkomielenosoitusten aikakausi. Väkivalta oli jälleen brutaalia. Poliisi ampui yhtä mielenosoittajaa.

Tämä lienee nuoren ja aikuisen, fundamentaalisen ja kompromissihakuisen maailman ikuinen ristiriita.

JOUKO AALTOSEN dokumentin päähenkilöitä ovat kyseiset tapahtumat ja ajan paikan päällä todistaneet suomalaiset aktivistit. Se etsii vastausta kysymykseen, mitä katujen mellakoista ja talojen valtaamisista jäi lopulta käteen, kun liikehdintä hiipui, muutti muotoaan ja aktivistit vanhenivat.

Ainakin vuosituhannen alun hegemonistinen uusliberaali talouspolitiikka ja globalisaatio olivat niiden vastustajien hampaissa. Yksi haastatelluista mainitsee voitoksi sen, että Prahan kokous päättyi etuajassa. Haastamatta jää, mitä merkitystä tällaisella historiankirjoituksen nyanssilla lopulta oli asiatavoitteiden näkökulmasta.

Oleellisempaa on ja uskottavammalta sen sijaan kuulostaa usealla suulla sanottu mielipide, että esimerkiksi prekariaatin asiat perustulon kysymyksineen saattoivat nousta suurempaan tietoisuuteen tämän aktivistisukupolven äänekkyydellä. Tätä nykyä mainitut teemat ovat jo poliittisen keskustelun valtavirtaa, vaikka eivät kaikin muodoin vielä saakaan porvarillisen enemmistön hyväksyntää.

Yksi haastatelluista nimetään aktivistiksi, toinen anarkistiksi ja kolmas anarkofeministiksi. Termienkin kirjavuus voi olla suuren yleisön silmissä vieraannuttavaa, ja yksi aktivisteista pohtii, että kenties varsinaisia tavoitteita olisi voitu saavuttaa paremmin astetta pehmeämmillä keinoilla.

Tämä lienee nuoren ja aikuisen, fundamentaalisen ja kompromissihakuisen maailman ikuinen ristiriita.

MITEN KORJATA MAAILMA (2023) on Jouko Aaltosen pitkällä dokumentaristin uralla eräänlaista jatkoa 1970-luvun taistolaista laululiikettä kuvaavalle elokuvalle Kenen joukoissa seisot (2006). Tällä kertaa ohjaaja keventää puhuvien päiden muistojen massaa ja televisiotuotantovaikutelmaa uutiskuvien ja katutallenteiden lisäksi vanhalle Disney-animaatiolle kumartavalla leikkisyydellä. Ei kaikki ole niin vakavaa kuin joskus luulee.

Silti myös aktivisteja olisi voinut panna kovemmin peilin eteen. Mikä siis varsinaisesti olisi heidän vaihtoehtonsa?

2000-luvun alun aktivistit ryhtyivät Suomessa valtaamaan taloja ja tekemään niistä toimintakeskuksia, joita kaupungeilla ei ollut tarjota ainakaan tarpeeksi. Ränsistyneissä rakennuksissa puhuttiin asiaa mutta myös juhlittiin aika perinteisellä kaavalla. Yhteenotot viranomaisten kanssa olivat yhä alituisia.

Monen tässä dokumentissa esiintyvän aktivistin silloisen toiminnan eräänlainen päätepiste vaikuttaa olleen romanisiirtolaisten maahantulosta ja kaupunkikuvaan ilmestymisestä alkanut taisto tulijoiden oikeuksista.

NYT yhdestä aktivistista on tullut tohtori ja toinen vaikuttaa tavanomaisen puoluetoiminnan piirissä. Dokumentin tunnetuin henkilö, Suvi Auvinen, saa viimeisen sanan.

Anarkistin hommat konsulttifirman kovapalkkaiseksi ammattilaiseksi vaihtanut entinen talojenvaltaaja julistaa pukutyypeille, että hänen nykyinen työnsä on vain entisen jatketta. Älkää pelätkö aktivisteja vaan olkaa itsekin sellaisia, hän kehottaa.

Jouko Aaltonen jättää kernaasti katsojan päätettäväksi, myikö anarkisti sielunsa rahasta vai selättääkö hän systeemin sisältä.