Hänen neljäs ja tähän asti laajamittaisin ohjaustyönsä Eddington (2025) sai kyllä ensi-iltansa Cannesin elokuvajuhlien arvostetussa kilpasarjassa. Tuotannosta piti tiettävästi aikoinaan tulla Asterin debyyttiohjaus, mutta kuvaukset siirtyivät usealla vuodella ja skenaario päivittyi lopulta keskelle koronapandemiaa.

Hollywoodiin rajatussa mittapuussa Aster on onnistunut säilyttämään monta muuta tulokasta onnistuneemmin määräysvaltaa omiin projekteihinsa esikoisfilmi Hereditaryn oltua yllättävä kassamenestys. Ohjaaja on myös käsikirjoittanut kaikki neljä elokuvaansa, joten vertailua amerikkalaisiin ohjaajamestareihin on houkutusta tehdä.

Vuoden 2020 alkukevääseen sijoittuvaa Eddingtonia sävyttää trumpilaisen todellisuuden ja jakautuneen yhteisön hahmotus sitä järkyttävän kriisin keskellä, vaikkei silloisen ja nykyisen presidentin nimeä taideta mainita kertaakaan elokuvassa.

Myös Asterin pyrkimyksenä on valaista pieniä ihmisiä itseään isompien virtojen vieminä ennakoimattomien kohtalonoikkujen ikeessä. Kaikki ovat syyllisiä ja tiellä tuhoon.

NEW MEXICON osavaltiossa syvän etelän itsekkäät öykkärit käyvät taistoon toisiaan vastaan hätätilan kiihdyttämässä vastakkainasettelussa.

Pölyisten lakeuksien apatia väreilee, kun poliisivaltaa ja rotusortoa vastustava kapinaliike ilmestyy tuppukylän kaduille julistamaan vallankumousta.

Kahdesta päähenkilöstä toinen on henkisesti järkkyneen vaimonsa ja tämän harhaisen äidin kanssa elävä ahdistunut seriffi (Joaquin Phoenix) ja toinen kaupungin avaimia käsissään pitävä pintakorea pormestari (Pedro Pascal).

Kestoltaan lähes kaksi ja puolituntisessa teoksessa seuraillaan ensin pitkään kaksikon välien hiljattaista kiristymistä, kun koronarajoituksia ja yrityshanketta vastustava lainvalvoja intoutuu mukaan pormestarivaaliin ja tehtävän nykyinen viranhaltija tekee parhaansa lyödäkseen kiilaa tämän suunnitelmiin.

Coenin elokuvien vastaavat, palaansa kakusta hamuavat hahmot ovat sattuman sokaisemia onnenonkijoita, joille käy varmasti huonosti. Asterin sinänsä itsepäisistä ihmisistä ei tiivisty vastaavaa puhkaisua amerikkalaiseen unelmaan kaksin käsin tarttuvista häviäjistä vaan paljon yksipuolisempi ja innottomampi näkemys asemaansa pönkittävistä pikkusieluista.

Aster ei myöskään onnistu tarjoamaan henkilöilleen tasapuolista tilaisuutta raottaa motiiveitaan vaan pyörii turhauttavasti kallispalkkaisimman näyttelijän Phoenixin horisontissa.

Näin eepoksen laajempi yhteiskunnallinen hahmotus karkaa lupaavan alun jälkeen Asterin hyppysistä, kun elokuvan keskeisimmäksi draamaksi muodostuu sen jännittäminen, selviääkö asiansa umpisolmuun ajanut seriffi kurimuksestaan ja pitkästä pakomatkastaan ehjin nahoin.

KUNNIANHIMOISENA, nykyaikaan sijoittuvana lännenelokuvana käynnistyvä Eddington kaatuu viime kädessä lajityyppejä sekoittavan genrehybridin täsmentymättömyyteen.

Luonnosmaisiksi jäävien henkilöjen persoonista välkähtää vain häivähdyksiä Asterin valmistellessa lopun rujon väkivaltaisia käänteitä.

Mikäli Asterin tavoitteena oli takoa elokuvan viimeisen puolen tunnin aikana katsojasta ilmat pihalle, ohjaajalla olisi vielä runsaasti opittavaa iskevän machoactionin lajissa Michael Mannin ja Denis Villeneuven kaltaisilta ohjaajatykeiltä.