Aihetta voi lähestyä vakavasti (kuten vaikkapa Paavo Westerbergin Mahdolliset maailmat), tragikoomisesti (mm. Ronald Harwoodin Pukija), ihan sekopäisenä farssina (Lewis-Sayer-Shields-trion Näytelmä, joka menee pieleen) tai myös farssimusikaalina (Mel Brooksin ja Tom Meehanin The Producers eli Kevät koittaa Hitlerille).

Turun kaupunginteatteri on tuonut suuren näyttämönsä kevätnäytäntökaudelle Sohvan, joka on mitä suurimmissa määrin teatteria teatterissa, ja oikeastaan miksaus tilannekomediaa ja farssia. Siinä mielessä Sohva on lajissaan poikkeuksellinen teatteriaiheinen teos, että se paikantuu surutta Turun kaupunginteatterin itseensä ja Aurajoen rannalla sijaitsevan teatteritalon nykyhetkeen viereisen musiikkitalotyömaan räjäytyksiä myöten

SOHVA-KOMEDIAN ON kirjoittanut teatterin ”terävä pää” (esityksessä sitä talon siipeä, jossa johtajisto majailee, nimitetään näkökulmasta riippuen enemmän tai vähemmän ironisesti teräväksi pääksi). Siis kolmikko, johon ovat kuuluneet teatterinjohtaja Mikko Kouki, teatterin toimitusjohtaja Arto Valkama ja dramaturgi Satu Rasila, joka hänkin taisi olla kirjoitusprosessin aikaan vt. teatterinjohtaja Koukin virkavapaillessa.

Sohvan lähtötilanteessa teatterille on valittu uusi johtaja, jolle heti kättelyssä paljastuu, että hänen epäkiitollisena tehtävänään on yrittää pelastaa teatteri konkurssilta.. Katsojille käy myös ilmi, että tämä Otto (Stefan Karlsson) on valittu kriteerillä ”paras huonoista vahtoehdoista”, sillä teatterinjohtajakokemusta hänellä ei ennestään ole.

Turkulaisteatteri tuntuu tuuditelleen jonkinlaisessa Ruusus-unessa läpi vuosien eli siitä saakka, kun se Holmbergin–Långbackan (ei mainita esityksessä nimeltä) kaudella oli maineensa huipulla ja valittiin Vuoden teatteriksi 1974 (tämä fiktiivinen titteli mainitaan esityksessä, useasti). Yleisö on menneet maineteot jo unohtanut, esitykset eivät vedä ja talous on ihan kuralla.

Pelastusta odotetaan uudesta, raisuna visionäärinä tunnetun ohjaajan tekemästä Seitsemän veljeksen tuoreesta sovituksesta. Vanhassa siis vara – tai toivo – parempi, Kalle Holmbergin Seitsemän veljestä -ohjaushan viitoitti Turun kaupunginteatterin tien sen 70-luvun legendaariselle kultakaudelle.

Nimensä näytelmä saa johtajanhuoneen kulahtaneesta, monenlaista elämää ja elämöintiä nähneestä sohvasta, josta uusi pomo haluaa heti hankkiutua eroon. Hän tilauttaa huoneeseensa uuden design-sohvan, joka kannetaan pian ylihintaisena pois, mutta se kuitenkin ilmaantuu pian raadeltuna takaisin pomonhuoneeseen. Vanha rotiskokin jää taloon kummittelemaan, ja sitä roudataan paikasta toiseen läpi esityksen.

ESITYKSEN EHDOTTOMASTI paras juju on sen vaihtuvissa näkökulmissa, ikään kuin kaksoisvalotuksessa. Siinä johtajavaihdosta seurataan ensin päällikköhuoneen sisältä, sitten sen ulkopuolelta suorittavan portaan silmin, ja lopulta, lineaarista aikajanaa rikkoen, näyttämöltä Seitsemän veljeksen paineisessa harjoitusprosesessissa.

Komediallisesti alku on jokseenkin vetelä, kun keskeiset henkilöt pitää esitellä rautalankaväännöllä yleisölle. Johtajahuoneeseen ramppaa siis väkeä solkenaan, ja ovi käy kuin kunnon farssissa konsanaan. Mutta kun on vain yksi ovi, farssin ainekset jäävät köyhiksi vaikka väärinkäsitysaihioita katteettomasta juopotteluepäilystä tai haureudenharjoituksesta ilmaan heitelläänkin.

Uusi johtaja (Stefan Karlsson, vasemmalla) tapaa teatterin hallituksen (Minna Hämäläinen, Kirsi Tarvainen, Kimmo Rasila), jonka eväät kriisiteatterin pelastamiseksi ovat kovin ohuet

Komedia terävöityy, kun näkökulma siirtyy duunariosastolle. Jo nähtyjä kohtauksia toistetaan eri perspektiivistä, ja nyt tilannearviota tekevät muun muassa tuotantosihteeri Kalle (Hannes Suominen), järjestäjä Venla (Sonja Pajunoja) ja näyttämöpäällikkö Kari (Kimmo Rasila).

Villeimmilleen esitys äityy siinä kohtaa, kun ohjaaja päästetään irti. Kari-Pekka Toivosella on tässä näytelmässä mehukas kaksoistehtävä, sillä hän on paitsi ohjannut sen, esittää myös tarinan vimmaista ohjaajaa Akselia, jonka näyttämölliset visiot keskeltä katkeavine valokiiloineen ja hiidenkivikohtauksen keskellä jyräävine sähkö-Mersuineen ovat absurdiudessaan riemukkaita..

Toivonen näyttää ammentaneen pitkän näyttelijäpolkunsa ja vähän lyhyemmän ohjaajauransa kaikki muikeimmat kokemukset Akseli-hahmoon – hillittömän hauska roolisuoritus.

Toivosen lisäksi ensemblessä on talon ulkopuolelta vain komedian eri lajit hyvin hallitseva, turkulaisyleisölle hyvin tuttu Hannes Suominen. Muut kuusi ovat kaupunginteatterin vakkariväkeä, mikä näkyy komedian aiheen sisäistämisessä: näitä tilanteita on koettu ja eletty elävässä elämässäkin.
’
KUN TURUN kaupunginteatterissa tehdään komediaa omasta teatterista ja kirjoittajina on teatterin oma terävä pää, on tietysti riski, että esityksestä tulee hankalasti aukeavaa sisäsiittoista inside-huumoria.

Itse helsinkiläisenä – toki jo teini-ikäisenä vuonna 1974 sen Turun Seitsemän veljeksen nähneenä ja muutenkin myöhempinä kriitikkovuosinani Turun teatteritekemisiä seuranneena – en Sohvan äärellä kokenut ulkopuolisuutta. On joka tapauksessa luultavaa, että kaikki aktiivisesti teatteria harrastavat kyllä tunnistavat tämän esityksen tilanteet ja henkilötyypit helposti.

Sekin vaara ”sisäpiirikomediassa” tietysti on, että se näinä kaikesta tuohtumisen ja pöyristymisen kulta-aikona käy turhan varovaiseksi välttääkseen loukkaamasta ketään. Sohvassa loukkaamisriski väistetään niin, että nimiä ei paljon heitellä, ja roolihahmojen mahdolliset tositaustaisuudet jätetään pitkälti katsojan mielikuvituksen varaan.

Se kuitenkin on poikkeuksellista, että esitys kohtelee teatterin kaikkia henkilöstöryhmiä tasapuolisesti. Yleensähän tällaisissa komedioissa hauskaa pidetään lähinnä taiteellisen henkilökunnan, erityisesti näyttelijöiden ja ohjaajien kustannuksella. Nyt lempeän parodioinnin kohteena on teatterin koko väki.

Sohva on lajissaan hyvin rakennettu pläjäys, vaikka se komediana käynnistyy vähän laahustellen. Voisi toki olla liikaa vaadittu, että koko parituntinen esitys olisi ollut sen viimeisen noin puolituntisen kaltaista riemurallia. Silloinhan Sohva olisi noussut jo ehdottomaan komediaeliittiin.