Monen leuka loksahtaa jo ajatuksesta, semminkin kun elokuva tulee Israelista.

Elokuvan kuvaukset alkoivat vain puolisen vuotta Gazan nykyisen sodan käynnistäneestä Hamasin hyökkäyksestä lokakuussa 2023.

Filmin takana on myös suoraa valtion myöntämää tuotantotukea, joten monen päässä herää varmaankin kysymys, minkälaista taiteellista teosta näin brutaaleista ja talouden realiteetit tunnustavista lähtökohdista pääsee tai joutuu tekemään.

Israelissa syntyneen, asuvan ja työskentelevän Lapidin aiempia töitä on palkittu sekä Cannesissa että Berliinissä ja hän lukeutuu maansa arvostetuimpiin nykyohjaajiin. Levityksen löytäminen kiistanalaiselle elokuvalle ei kuitenkaan ole ollut yksinkertaista ja jopa Yhdysvaltoihin teos löysi tiensä vasta tämän vuoden maaliskuussa. Niin herkkää aihetta hän nyt käsittelee.

Suomeen teoksen tuo Elävän kuvan keskus Elke, joka on erikoistunut marginaalisempiin elokuviin. Kaupallisia motiiveja tällaisen teoksen esittämiselle meillä on vaikea keksiä.

YES ON irvokkaassa huumorissaan ja röyhkeässä esillepanossaan jotain aivan muuta kuin sodasta ja kansanmurhasta on tapana ilmaista sotaa käyvässä maassa.

Siinä on Godardin elokuvien sääntöjä rikkovaa uhmaa, Ruben Östlundin absurdia komediaa ja John Watersin camp-filmien päällekäyvää hyperseksuaalisuutta. Jos haluaa testata, mihin oma käsitys hyvän maun rajoista piirtyy, Yes on näkemisen arvoinen.

Teoksen nimeä mukaillen muusikko Y ja tämän tanssijavaimo päättävät sanoa kaikelle kyllä ja tarttua heille tarjottuun tilaisuuteen. Asevoimien upseereita hännystellessään ja venäläisen oligarkin saappaita nuollessaan katkaisee kyllä hävyltään hännän, mutta hymniä kirjoittaessaan pianisti laskee pääsevänsä käsiksi rikkauksiin, joista hän voisi ankeassa kerrostalokorttelissa vain haaveilla.

Hyökkäävässä poliittisessa satiirissa on tärkeileviä, tunnottomia ja turhautuneita ihmisiä muttei perinteistä juonta kuin siteeksi. Vaikutelma on kuin kauhun kaleidoskoopista tai katkeamattomasta musiikkivideosta, jossa ihaillaan seksiä, valheita ja valtaa. Moni kääntänee elokuvalle selkänsä jo esteettisistä syistä.

Niinpä muusikko kiihottuu omasta kauheudestaan ja rikkoo neljättä seinää kuin silmäniskuna: tätä ei ole tarkoitus katsoa otsa rypyssä. Moraalisaarnaajien arvostelulle tarjotaan silti ikkunaa, sillä Palestiinan ja uhrien kärsimykset on siivottu uutisviesteihin ja horisontin etäisyydestä nousevaan savuverhoon, kun pianisti viimein lähestyy Gazan rajaa.

Satiiri ei ole kuitenkaan yhtä kuin moraliteetti, emmekä tiedä, onko elokuvan viestiä kantavalla muusikolla sielua.

TEKIJÄT ovat joutuneet lisäämään elokuvan alkuun ja loppuun siinä kuultavan todellisen laulun taustoja selventäviä tekstejä. En halua paljastaa niiden yksityiskohtia tässä, sillä ne ovat osa poleemisen perverssiä kokonaisuutta.

Nadav Lapidin kriittistä rohkeutta joukkopsykoosin kuvauksena voi varmasti ihailla, mutta Yesiä on myös houkutus arvostaa liikaa samasta syystä.

Itsetarkoituksellinen provokaatio kiehuu aivan turhan pitkään omissa kitkerissä liemissään tuntuakseen täysin vilpittömältä ja humaanilta puheenvuorolta. Ilmaisukeinojen toisteisuus käy puuduttavaksi jo ensimmäisen tunnin aikana. Yes pakottaa kauhomaan kurkkuun paljon muutakin kuin yhteiskunnallista julistusta.