Sivistyksen asianajaja käy hakuteoksesta Suomen viime vuosikymmenten koulutus- ja kulttuuripolitiikasta.

Ulpu Iivari

Jukka Gustafsson on eduskunnan sivistysvaliokunnan kaikkein pitkäaikaisin jäsen. Hän toimi tuossa tehtävässä parin vuoden ministeripestiä lukuun ottamatta koko 36 vuotta kestäneen edustajantoimensa ajan.

Koulutuksen, sivistyksen ja kulttuurin edistäminen saa pääosan Gustafssonin muistelmissa. Punaisena lankana kulkee työ kirjoittajan ihailemien suurten sosialidemokraattisten sivistyspoliitikkojen Väinö Voionmaan ja R. H. Oittisen jalanjäljissä.

Gustafsson ei näe koulua vain tietojen ja taitojen jakajana.

Gustafssonin elämäntarina kuvaa työväenliikkeen perinteistä eetosta ponnistelusta kohti tietoa ja sitä kautta hyvää elämää. Koulunsa kesken jättänyt poika löytää ammattiyhdistysliikkeessä toimiessaan halun opiskella ja kehittää itseään. Aika Kiljavan opistossa vahvistaa tiedonnälkää ja käsitystä omista kyvyistä. Konepuusepästä tulee Tampereen yliopistossa maisteri.

Gustafsson pääsee mukaan Metallityöväenliiton Murikka-opiston toimintaan jo sen suunnitteluvaiheessa ja opiston valmistuttua hänet valitaan sen rehtoriksi. Paikka on hänelle rakas.

Kirjassa on vaikuttava kuvaus opiston hengestä, osallistavasta arkkitehtuurista, taideaarteista ja isojen ikkunoiden takaa järvelle avautuvasta näkymästä. Työ Murikassa ja sen kautta syntyneet kontaktit vievät kirjoittajan mukaan politiikkaan, ensin Tampereen valtuustoon ja sitten eduskuntaan. Äänet tarttuivat vasemmistolaiseen Gustafssoniin hyvin.

SIVISTYKSEN asianajaja käy haku­teokseksi koulutus- ja kulttuuripolitiikasta vuosina 1987-2023. Gustafsson paneutuu hallituksen selontekoihin, on koululakikomitean jäsen ja johtaa pitkään SDP:n koulutuspoliittista työryhmää.

Eduskunnan valiokunnissa käyvät asiantuntijat valittavat joskus, etteivät edustajat jaksa keskittyä kuulemisiin. Gustafssonia ei sellaisesta voi syyttää. Kirjoittaja kertoo menneensä usein etuajassa kokouksiin, jotta saa keskustella ennen niiden alkua käytävällä odottavien asiantuntijoiden kanssa. Moni heistä saa kirjassa kunnioittavan maininnan.

Gustafssonin työn ytimessä ovat olleet aikuiskoulutuksen kehittäminen, mahdollisuus suorittaa lukioaikana ammatillinen tutkinto, ammattikorkeakoulujen perustaminen ja Orpon hallituksen lakkauttaman vuorotteluvapaajärjestelmän aikaansaaminen.

Työministeri Liisa Jaakonsaari nimitti sapattivapaalakia Lex Gustafssoniksi, kun hän esitteli sitä lokakuussa 1995 eduskunnalle. Sosialidemokraattien työ Marinin hallituksen kaudella säädetystä toisen asteen koulutuksen maksuttomuudesta ja oppivelvollisuus­ikärajan nostamisesta 18 vuoteen saa kirjassa perusteellisen käsittelyn.

Gustafsson ei näe koulua vain tietojen ja taitojen jakajana.

”Kannan huolta siitä, että kaikki lapset ja nuoret saavat oikeasti heille tarkoitetun ja vaadittavan yleissivistyksen. Sen rinnalla on yhtä tärkeää rakentaa nuorelle perusopetuksessa hyvä itsetunto ja mielenterveys, halu oppia ja kehittyä.”

Koulujen eriytyminen huolestuttaa Gustafssonia. Hän muistuttaa myös työrauhan tärkeydestä.

EDESMENNYT professori Hannu Soikkanen kannusti pitkään politiikassa mukana olleita kirjoittamaan muistelmansa. Ne ovat hyödyllisiä tutkimukselle.

Jukka Gustafssonin kirja on tässäkin mielessä paikallaan. Samalla se kuvaa intohimoisesti yhteiskunnallista näkemystään toteuttavaa ihmistä, joka antaa arvoa työtovereilleen myös yli puoluerajojen.

Ja urheilumies tuo aiheellisesti esiin sen, että politiikka on maratonlaji. R. H. Oittinen hahmotteli peruskoulua jo SDP:n puoluekokouksessa vuonna 1949.