Inka (Laura Birn) on vielä suht nuori erikoissairaanhoitaja ja yksinhuoltaja. Osastonhoitaja (Sari Siikander) kutsuu häntä enkeliksi, niin tunnollisesti Inka työnsä yliajallekin venyviin haasteisiin suhtautuu.

Inkan oma äiti (Merja Larivaara) anoo – tai melkeinpä manaa – puhelimessa jälkeläisiään palaamaan kotiseudulleen, jossa kuulemma myös olisi alan töitä.

Leni (Oona Airola) taas on hauraanoloinen vastasynnyttänyt, jonka lapsi on synnytyksen jälkeen kiidätetty teho-osastolle sydänvian takia.

Yhdessä miehensä Karin (Jussi Vatanen) kanssa Inkaa ilmeisen keskiluokkaisemmassa todellisuudessa elävä Leni on nähnyt televisiossa sairaalanhoitajia, jotka ovat ryhtymässä lakkoon ja pelästynyt joukkoa pahanpäiväisesti.

Tunnistettuaan sairaalassa yhden näistä lapsensa hoitajaksi Leni järkyttyy, mutta helpottuu pian, kun lapsen läheisin hoitovastuu siirretäänkin Inkalle, joka ei vaikuta empaattisuudessaan lakkoon lähtijältä.

VAIKKA Lenin ja Inkan välinen dynamiikka nouseekin elokuvassa pintaan, Hetki ennen valoa on kuitenkin enemmän Inkan tarina.

Katkonaisesti eri viikonpäiviin jakautuvassa kerronnassa on kaksi käännekohtaa, jotka jäävät dramaturgisesti honteloiksi.

Ensimmäisessä Inka allekirjoittaa lakkovaatimukset. Vaikka hän on pysynyt sivussa taistelun ytimestä, ei ole myöskään juuri seurattu, miten hän on oman ammattisosiaalisen asemansa kanssa kipuillut.

Motivoinniltaan tilanteessa voisi olla kyse siis jostain paljon triviaalimmastakin mielenilmauksesta, vaikkapa uuden kahvinkeittimen tarpeesta taukotiloihin.

Toiseen käännekohtaan Inka heitetään yllättäen kotonaan taas yhden ylipitkäksi venyneen työpäivänsä jälkeen. Se on käsistä riistäytyvä tilanne, joka jättää miettimään, mitä tapahtuu puolustuskyvyttömän Inkan pidätetyssä sisimmässä.

KÄSIKIRJOITUKSELTAAN Hetki ennen valoa on niin ohut ja kovin ilmeinen, että se luottaa siihen, kuinka kaikkensa antava henkilöhahmo kantaa tärkeää aihetta uhrautuvilla sydämenlyönneillään.

Itsensä unohtaminen psykologisena prosessina suorastaan loistaa poissaolollaan. Tältä taustalta Laura Birn tekee Inkasta hyvin samanlaisen alati huolestuvaisen hahmon, jota hän on monesti ennenkin näytellyt.

Päällisin puolin Hetki ennen valoa vaikuttaa asiaelokuvalta. Arkielollisessa vähäverisyydessään se kuitenkin tuo mieleen jonkin tavallista hieman opettavaisemmin orientoituneen sairaalasarjan jakson, jossa herkän rauhoittavasti käsitellään elämän syviä ja raskaita teemoja.

Tältä tasolta olisi varaa noustakin, sillä varsin klassisena kertojana ohjaaja Klaus Härö oli vahvassa vedossa hiljattain Tuntemattomassa mestarissa (2018) ja Rakkaani merikapteenissa (2022).

Niissä oli visuaalistakin kokonaisvarmuutta, atmosfääriä. Hetki ennen valoa taas ei löydä erityisen eläväistä suhdetta steriiliin sairaalamiljööseen.

KOTIMAANSA nykytodellisuuteen ja sen mukaisten luokkaerojen keskelle monista yleisinhimillistä kaikupohjaa etsivistä epookeistaan lennähtäneestä Häröstä ei ole yhtäkkiä Suomen Loachiksi, Dardenneiksi tai Kieślowskiksikaan.

Kristillisen yleisinhimillisyyden rajoitteet tulevat tietyllä tapaa vastaan.

Työtaisteluun kytkeytyvä arvomaailma jää Härön moraalisia työn ja huoltajuuden kysymyksiä pinnalta hipovassa kosketuksessa lopulta silmiinpistävän etäälle, lähinnä toistamaan uutisraporttien tapaisia tuttuja pikasisältöjä.

Kaikki joukkovoima sen suhteen kasataan paljolti Mari Rantasilan topakan Tuulan harteille. Puskevassa sivuroolissa olisi edellytyksiä enempäänkin.

Inka taasen herättää lojaalilla uhrautuvuudellaan tietysti huolta ja sympatiaa, mutta voisiko suomalaisen eettisen alan työläiskuvauksen päähenkilö joskus myös olla henkilö, joka ei ole näin autuaan pyyteetön vaan vain suhtautuu ammattiinsa vakavasti, hoitaa työnsä niin kuin pitääkin, tuntee rajansa, vaatii asianmukaista kohtelua ja silti uupuu olosuhteissaan.