Palkittu politiikan aikakauslehti
72€/6kk

Elokuva

Olavi Launio rakasti taidetta ja unohti elää – Klaus Härö teki taikatempun ja uransa parhaan elokuvan viimeisestä mohikaanista

Porvoolainen Klaus Härö on kiltti älykkö, joka tunnetaan lähimenneisyyteen sijoittuvista tunteellisen asiapitoisista aatedraamoista. Usein niistä kuitenkin puuttuvat sielua koskettavat repäisevät ristiriidat. Pappisuraa pohtinut elokuvantekijä kuuluttaa isoja kysymyksiä tasalaatuisesti, mutta usein kuivakkaasti ja kuin vaiennetulla megafonilla.

Rane Aunimo

Demokraatti

Länsinaapuriimme Ruotsiin sijoittuvat Näkymätön Elina (2003), Äideistä parhain (2005) ja Uusi ihminen (2007) vakiinnuttivat Härön aseman sukupolvensa kehutuimpana uutena suomalaisohjaajana. Vasta televisiolle alkujaan tehty Postia pappi Jaakobille (2009) löytää kipeästä aiheesta syvemmältäkin kouraisevaa inhimillisyyttä. Samalla elokuva nosti odotuksia pysyvämmästä tason noususta ja tyylin jalostumisesta.

Härön edellinen, Viroon sijoittuva Miekkailija (2015) oli Oscar-huomiostaan huolimatta karmaiseva pettymys, ohjaajan uran varovaisin työ. Sitä suuremmalla tyytyväisyydellä katsoo Härön tuoreinta elokuvaa, joka paitsi palauttaa hänen mielenkiintonsa nykyaikaan myös yhteistyön pappi Jaakobia esittäneen Heikki Nousiaisen kanssa. Tuloksena on Härön tuotannon vivaihteikkain elokuvallinen saavutus.

Muuttunut maailma verkkokauppoineen, kiireisine ihmisineen ja lipevine meklareineen on tehnyt Olavi Launiosta viimeisen mohikaanin.

Härö ja ”Jaakobin” huippukuvaaja Tuomo Hutri todistavat taas kerran, minkälainen vaikutus oikeanlaisella kuvailmaisulla ja siihen elimellisesti liittyvällä valaisulla on katsomiskokemukseen. Helsinki on harvoin jos koskaan näyttänyt valkokankaalla yhtä kiehtovalta kaupungilta niin päivien pienissä taidegallerioissaan ja kahviloissaan kuin kohti taivasta kurottavissa iltahämärän luksushotelleissaan ja nostokurjissaan.

Tuntematon mestari (2019) käsittelee lisäksi ammattia ja alaa, joka on suomalaisessa elokuvassa liki kokonaan sivuutettu. Nousiaisen esittämä ikääntynyt taidekauppias on omistanut elämänsä maalaustaiteelle ja pienelle myymälälleen kaupungin keskustassa. Taakse on jäänyt aikuinen tytär (Pirjo Lonka) ja tämän teini-ikäinen poika (Amos Brotherus).

Muuttunut maailma verkkokauppoineen, kiireisine ihmisineen ja lipevine meklareineen on tehnyt Olavi Launiosta viimeisen mohikaanin, käsityöläisen mentaliteetilla varustetun dinosauruksen, joka uransa loppusuoralla uskoo löytäneensä huutokaupasta arvoteoksen pilkkahinnalla.

Jos signeeraamaton muotokuva on todella venäläisen taidemaalarin Ilja Repinin Kristus-taulu, vanhan liiton Launio haistaa sen moninkertaisen myyntihinnan. Avuksi salapoliisintyössä tulee tyttärenpoika, josta kuoriutuu lupaava kauppamies. Samalla vaari joutuu kohtaamaan kipeän menneisyytensä jälkikasvunsa unohtaneena vanhempana.

Mohikaaniteemaltaan ja intiimiltä näkökulmaltaan teos on läheistä sukua Miika Soinin hienolle Thomakselle (2008), jossa yksinäistä vanhusta esittää Lasse Pöysti.

Tuntemattoman mestarin on käsikirjoittanut Anna Heinämaa, joka ajautui Miekkailijan tuottaneen yhtiön kanssa julkiseen riitaan elokuvan ilmestymisen jälkeen, kun käsikirjoittaja koki tulleensa sivuutetuksi muun muassa elokuvan markkinoinnissa. Ilahduttavaa, ettei kiista vaikuttanut negatiivisesti tulevaan yhteistyöhön ohjaaja Härön kanssa.

ELOKUVA:
Tuntematon mestari
Ohjaus: Klaus Härö
Pääosissa: Heikki Nousiainen, Pirjo Lonka, Amos Brotherus, Pertti Sveholm, Jacob Öhrman
2019, 95 minuuttia
★★★★☆ 

Nousiainen pääsee muotoilemaan Heinämaan luomuksesta pienin elein sävyrikkaan muotokuvan taiteenrakastajasta, joka on unohtanut elää. Repinin maalaus nivoo uskonnollisen ja maallisen hahmon lähelle toisiaan. Kuten elokuvassa sanallisesti tulkitaan, ikonissa kyse on ehkä ihmisen nöyryydestä taakkansa kantajana. Kirkkomusiikin pauhatessa taidekauppiaasta itsestään tulee omanlaisensa ikoni sekä taiteesta ja elämästä erottamaton symbioosi. Onni pyörii, kuten paljon päiviä nähnyt nojatuoli, viimeinen leposija.

Moneen makuun varmasti liian arkisessa ja näennäisen tapahtumaköyhässä elokuvassa on piilevää ylevyyttä. Sen loihtiminen luontevaksi on melkoinen taikatemppu. Elokuvassa ei ole väärää nuottia, niin maalaustaiteesta kuin onkin kysymys.

Jaa tämä artikkeli

Kommentit

Artikkeleita voi kommentoida yhden vuorokauden ajan julkaisuhetkestä. Kirjoita asiallisesti ja muita kunnioittaen. Ylläpito pidättää oikeuden poistaa sopimattomat viestit ja estää kirjoittajaa kommentoimasta.

Sähköpostiosoitteesi

Toimituksen valinnat

Toimituksen valinnat

Demokraatti

päätoimittaja: Petri Korhonen
Lähetä juttuvinkki →

Toimitus: PL 338, 00531 Helsinki, puh. 09 701 041

Arbetarbladet

chefredaktör: Topi Lappalainen
Kontakt →

Redaktion: Broholmsgatan 18-20 C, 00531 Helsingfors

Tietosuoja-asetukset

2018 DEMOKRAATTI
TIETOSUOJA- ja REKISTERISELOSTE