Nyt yhtenäiskulttuuri on murentunut myös lääketieteen ympäriltä. Hyvä esimerkki tästä on uusien ravitsemussuositusten herättämä voimakas vastustus – vaikka kyse oli vain suosituksista, ei pakosta.

Ruokavalioita löytyy nykyään laidasta laitaan: lihaa korostavasta karppauksesta täysin kasvipohjaiseen vegaanisuuteen. Myös sairauksien hoitoon tarjotaan yhä enemmän vaihtoehtoisia muotoja, ja koululääketiede näyttäytyy monille vain yhtenä vaihtoehtona muiden joukossa.

Kirja, joka keskittyy paljon ravintoon, käy läpi kaikki ääripäät ja niiden väliset variaatiot. Samalla se tarttuu yltäkylläisyyden yhteiskunnan raskaaseen taakkaan – ylipainoisuuteen – jolla on nykyään myös omat puolustajansa.

TERVEYS JA RAVINTO eivät kuitenkaan ole vain terveyttä ja ravintoa.

Ne ovat osa identiteettiä ja sidoksissa arvoihin, kulttuuriin, muotiin ja elämäntapoihin. Siksi lopulliset johtopäätökset eivät synny pelkästään tieteestä, vaan myös siitä, millaisessa maailmassa ihminen haluaa elää.

Tieteen näkökulmasta on kiinnostavaa, että sekä karppaajat että lihavuuden puolustajat sekoittavat usein tilastollisen korrelaation ja yksittäisten ilmiöiden kausaalisuhteet. He vetoavat siihen, että vain osa ihmisistä sairastuu epäterveellisistä elintavoista, ja päättelevät tästä, että tiede on epäluotettavaa.

Lihavuuden puolustajat täydentävät kritiikkiään sosiaalisella konstruktivismilla, jonka mukaan todellisuus on yhteiskunnallisesti tuotettua. Oppi sopii kuitenkin lähinnä ihmistieteisiin.

Terveys kuuluu lääketieteen eli luonnontieteiden alueelle – vaikka jotkut väittävät, että myös luonto on sosiaalinen konstruktio.

Lihavuus ulkonäköihanteena on toki kulttuurisidonnainen. Barokin aikana lihavuutta ihannoitiin, ja ”Rubensin naiset” ovat tästä tunnettu esimerkki. Mutta myös he kärsivät ylipainon aiheuttamista terveysongelmista, vaikka suuri koko ei ollut esteettinen ongelma.

Yllättävää on, että lihavuuden kohdalla syitä ei juuri pohdita. Onko taustalla fyysinen vai psyykkinen sairaus?

Itse painoin teini‑iässä 115 kiloa. Tiesin syyn: riippuvuus äidistä, joka ilmeni valtavana sokerinhimona. Kun ymmärrys syistä kasvoi ja kapinallisuus vauhditti muutosta, pudotin puoli vuotta myöhemmin 50 kiloa. Kasvissyöjäksi ryhtyneenä paino on pysynyt samana – kuten ymmärrys ongelman juurisyystä.

KASVISSYÖNNIN historiassa on kiinnostavaa, että 1800‑ ja 1900‑luvun vaihteessa vegetarismi ei tarkoittanut vain kasvien syömistä, vaan laajempaa terveellisen elämäntavan ihannetta.

Tupakka, alkoholi ja jopa kahvi torjuttiin, ja vegetarismi kytkeytyi esimerkiksi teosofiseen maailmankuvaan, jossa sielulla, moraalilla ja pasifismilla oli keskeinen asema.

Vaihtoehtohoidot eivät nekään ole uusi ilmiö. Moderni lääketiede sen sijaan on. Vasta 1800‑luvun lopulla lääketiede ja lääkärit nousivat auktoriteettiasemaan. Sitä ennen lääkärit kilpailivat kansanparantajien kanssa – usein näiden tappioksi.

Kirjassa kerrotaan lukuisia tarinoita tilanteista, joissa lääkäri jäi neuvottomaksi, mutta kansanparantaja onnistui. Parantajat myös modernisoituivat: suullisen perinteen sijasta opit kirjoitettiin ylös, ja niiden kehittäjät olivat yksilöitä.

Kiista on jatkunut nykypäivään asti. Homeopatia, akupunktio ja vyöhyketerapia ovat edelleen monien suomalaisten käyttämiä hoitoja. Todennäköisesti vaihtoehtohoidot tulevat vakiinnuttamaan asemansa lääketieteen rinnalla, sillä jopa kolmasosa suomalaisista käyttää niitä – ja käyttäjistä suuri osa on korkeakoulutettuja.

Sen sijaan vaihtoehtohoitojen näkyvin vastustaja, Skepsis ry, käyttää kritiikissään usein kärkevää, provosoivaa ja jopa seksististä vihakieltä, mikä ei ainakaan rakenna siltoja tieteellisen ja vaihtoehtoisen ajattelun välille.