Henkilöhahmo, joka järjestelee toisten sydämen asioita saadakseen aikaan täydellisiä pareja, on tuttu Jane Austenin romaanista Emma (1815), ja sitähän on sovitettu valkokankaallakin moneen tapaan, muiden muassa Amy Heckerlingin teinikomediassa Clueless (1995).

Materialists on sinänsä samoilla apajilla, mutta se vaihtaa seura- ja ystäväpiirit suurkaupunkilaiseen vierauteen, tehokkuuteen, rahaan ja vaurauteen ja tekee touhusta professionaalista, laskelmoitua, miltei anonyymiä bisnestä.

New Yorkiin sijoittuva elokuva esittelee osin todentuntuisen maailman, jossa ihmisten tunne-elämään syventymisen takana ei ole niinkään kysymys kenenkään yksilöllisestä luonteenpiirteestä vaan systemaattisesta rasti ruutuun -logiikasta.

Lucyn taidot paljastuvat heti pian alussa, kun hän ylipuhuu hienostohäiden morsiamen alttarille sängystä, jolla tämä makaa mieli maassa. Asiakas kun kokee sisimmässään olevansa moderni nainen, mutta antavan nyt periksi itselleen.

Kokemusta omaten Lucy suhtautuu asiakkaisiinsa ja heidän toiveisiinsa heiltä salaa kyynisesti. Uraohjus on huomannut, että parinmuodostusmarkkinoilla jää yksin, jos on kaikkea vain melkein, pitää olla edes jossain täydellinen.

SONGIN myös käsikirjoittama elokuva esitteleekin Lucyn asiakkaat karikatyyreinä, korostaa heidän joskus harhaisia luulojaan ja kiinnostuu yhdestä heistä syvemmin vasta sitten, kun hänelle tapahtuu treffeillään jotain pahaa.

Kyseistä juonikuviota hyödynnetään epämääräisesti lähinnä Lucyn moraalisena herättäjänä hänen ammatillisessa kuplassaan ja omassa parinvalinnassaan. Hän kun on kohdannut samoissa juhlissa sekä itseään elämäntavoiltaan muistuttavan ”deittimaailman yksisarvisen” Harryn (Pedro Pascal) että tarjoilijana työskentelevän Johnin (Chris Evans), joka sattuu olemaan hänen suuri nuoruudenrakkautensa.

Sukkelaan Lucy löytää itsensä leveästi ja huolettomasti elävän, pääomasijoittajaksi paljastuvan Harryn hulppeasta design-asunnosta, kun taas John ei edes kehtaa kutsua Lucya kotiinsa. Hän asuu nuhjuisessa kimppakämpässä siivoustaidottomien huonekavereidensa keskellä ja on omistautunut teatterille, pystymättä alan marginaalisella kentällä toimiessaan nostamaan elintasoaan.

Viime kädessä tarina kääntyy uuvuttavaksi arvuutteluksi siitä, kumman Lucy valitsee, itseään rikkaamman vai itseään köyhemmän. Kummassakaan miehessä ei ole pienintäkään persoonallista särmää, kuten ei Lucyssa itsessäänkään.

MATERIALISTSIA katsoessa alkaa miettiä, mikä on elokuvataiteilijuuden tila nykyaikana.

Spontaania, mutta hetkellistä suitsutusta sieltä täältä antava nykymaailma tuntuu luovan entistä moninaisimpia mahdollisuuksia tarpeeksi laajasti läpimurtaneille tekijöille. Hieman ylihehkutetun Nomadlandin (2020) ohjannut Chloé Zhao teki seuraavana siirtonaan Eternalsin (2002) eli silkkaa supersankariviihdettä ja aiheutti monille pettymyksen.

Songille käynee nyt samoin romanttisen elokuvan saralla, vaikka hän pysyykin sen puitteissa. Past Livesin lupaava sisäsyntyisyys on purkautunut kovin kaavamaiseksi, oletetun suuren yleisön odotuksiin vastaavaksi työsuoritukseksi.

Ainekset kilpailukyvyn kautta valikoituvia ihmissuhteita ruotivaan kulttuurikritiikkiin tai satiiriin hukkaantuvat samaa tahtia, kun Song ohjaa Lucyn luvattoman hähmäisin perustein tietämään mitä tahtoo.

Pyrkimys on kenties olla astetta kaunosieluisempi kuin suorasukaisempi romanttinen komedia, mutta lopputulos löytää itsensä samalta kliseekentältä kuin lajin perinteisin liukuhihnaleiskutus.

Parin päivän takaisen uutisen mukaan seuraavaksi Song kirjoittaa jatko-osaa 28 vuoden takaiselle Julia Roberts -komedialle Kuka sanoo tahdon. Näin edetään.